Kolumni: En koskaan törttöile liikenteessä ja taas törttöilin – katso kuva

Oli tiistai ja aurinko paistoi. Haastattelin pariskuntaa vehreässä puutarhassa kahvia siemaillen. Olipa mukava juttukeikka, mietin astellessani autooni. Siihen se mukavuus sitten loppuikin. Tein jonkun ihan käsittämättömän peruutus- ja oikaisuliikkeen, jonka seurauksena autoni – joka ei oikeasti ollut minun autoni vaan mieheni ajopeli – oli puoliksi ojassa ja puoliksi tiellä.

Oja ei ollut syvän syvä, mutta tien reunan kivetys sen verran korkea, että Nissan jäi vatsasta kiinni. Jos sitä yritti eteenpäin, oli liikkeen määrä nolla ja hurjan äänen määrä sata. Siinä se kiikkui, katsoi minua syyttävästi ja antoi ymmärtää, että ”tämä oli viimeinen kerta, kun lähden sun kanssa minnekään”.

Paikalta niin ikään lähteneet haastateltavani eivät huomanneet heti ahdinkoani ja olivat peruuttaa päälleni. Näin onnettomaksi tilanne ei onneksi sentään mennyt.

Koska oma yritykseni ei tuottanut tulosta, hyppäsi pariskunnan nainen vielä rattiin. Arvelin, että kevyempänä hänen onnistumisprosenttinsa voisi olla parempi. Ei ollut. ”Ei liiku mihinkään”, oli hänenkin tuomionsa.

Pariskunnalla oli onneksi kiven heiton päässä kullan arvoinen kontakti korjaajaan, joka hälytettiin apuun. Tätä ennen minä olin tietysti jo ehtinyt ilahduttaa puhelimitse miestäni, joka seilasi jossain pääkaupunkiseudulla. Kohta paikalle pysähtyi autoineen myös naapuri. Sitten viereisestä talostakin luikki mies auttamaan. Mietin, että onko tästä jo tehty joku yleinen hätätilahälytys. Että mistä näitä miehiä riittää.

Olisin halunnut polkaista itseni maan sisään. Oikeasti en koskaan törttöile liikenteessä ja taas törttöilin.

Korjaajan, mieheni ja miesapujoukon resepti oli kaikilla sama. Jotain takapyörien taakse. Haastateltavat hakivat pihastaan lankkuja, jotka sijoitettiin takapyörin taa. Sitten peruutettiin niille ja sijoitettiin toiset mokomat eteen korottamaan taivalta. Ja avot! Auto oli tiellä. Paniikki-hätä-hässäkkä ei vienyt varttiakaan, mutta kylmän hien määrä vastasi puolimaratonia.

Korjaaja kysyi lopuksi, laitetaanko lankut takaboksiin. Arveli, että ajotyylistäni johtuen moisilla on jatkossakin tarvetta. Hymyilin nolona, nöyränä ja kiitollisena.

Sitä jäin kuitenkin miettimään, että miksi oma reaktioni tilanteessa oli joko a) yrittää vimmatusti ajaa eteen tai b) taakse. Missä olivat kaikki luovat ratkaisut? Mielestäni – voin ehkä olla väärässäkin – en ole ihan käsi ratkomaan ongelmia, mutta auton kohdalla näemmä olen. Ensimmäinen ja ainoa kirkas ajatukseni tilanteessa nimittäin oli soittaa miehelleni.

Pieni feministi minussa painaa tästä syystä päänsä häpeissään. Että pitikin taas todeta, että minussakin elää se sellainen avuton naisihminen, joka ei välillä osaa muuta kuin pyytää miehiltä apua.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .