Kolumni: Hups, älkää olko vihaisia – sattuuhan näitä

Ajoin autolla keskustan ruuhkaista tietä ja jumiuduin liikennevaloihin. Kävelytien puolella vaelteli ilmeisen ajatuksiinsa vajonneena tuttu mies, jota en ollut nähnyt toviin. Painoin innoissani äänimerkkiä ja heiluin kuin se yksi heinämies.

Kaikki kanssa-autoilijat ja valtaosa kävelijöistäkin huomasi minut, mutta kaverini ei kiinnittänyt tööttäilyyn mitään huomiota. Tietenkään.

Toisella kertaa liikennevaloissa taakseni ilmestyi auto, jota ohjasi tuttu nainen. Häntäkään en ollut hetkeen nähnyt. Nyt ymmärsin, että tööttäilystä ei ole apua, joten yritin heilua ja vilkutella taaksepäin.

Taas kaikki muut paitsi henkilö jonka takia heiluin, havaitsivat riehumiseni. Ohitse kulkeva jalankulkija jopa osoitti minua sormella ja sanoi ystävälleen kaiketi jotain sen kaltaista kuin, että ”ampiaistako tuo huitoo vai pitäisikö kutsua paikalle manaaja”.

Joskus olen liikennevaloissa miettinyt vähän toisenlaistakin huomion herättämistä. Nimittäin mielipiteen ilmaisua kanssa-autoilijoille.

Joskus nimittäin käy niin, että autoilijat jättävät niin pitkät välit edessä oleviin autoihin, että lyhyille liikennevalokaistoille ei mahdu kunnolla autoja. Oma liikennevalo siis kehottaa ajamaan eteenpäin, mutta seuraavaan valoon jonottajien kaistalla on jo täyttä. Tällöin tekisi mieli nousta autosta, koputtaa ikkunaan ja pyytää, että kuroisitko välimatkan umpeen.

Oikeasti näissä hiiltymisen kohdissa pitäisi toki olla yhteydessä tahoon, joka suunnittelee näitä tukkoisia tieruusuja tai ennen kaikkea tyyppeihin, jotka eivät näe tarvetta päivittää tukoksia 2000-luvun liikenteen mukaisiksi.

Sitäkin olen joskus liikennevaloissa miettinyt, että liikenteessä ihminen on melkoinen Jekyl & Hyde. Aamupäivällä sitä kiroilee kuskille, joka on tunkenut jonon jatkoksi niin, että peräpää on jäänyt kääntyvien kaistalle. Sitä ajattelee, että typerän kuskin virhe on anteeksiantamaton ja moisen ajurin pitäisi pysyä poissa liikenteestä.

Kun sitä sitten iltapäivällä kököttää itse täsmälleen samassa paikassa ja samalla tapaa tukkeena, sitä levittelee vain käsiään muka söpösti ja anteeksi pyydellen. Että ”hups, älkää olko vihaisia. Sattuuhan näitä.” Miten toisen suurrikos voikin omalla kohdalla olla vain söpö, pikku kömmähdys.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .