Kolumni: Navigaattori vie minua kuin pässiä narussa – haluaisin eroon näistä nöyryytyksistä

Tie käy kapeammaksi ja kapeammaksi. Renkaiden väliin jäävä alue kohoaa kummuksi ja alkaa kasvaa vahvasti heinää. Tuntuu siltä, että pohja nappaa kiinni maahan hetkenä minä hyvänsä eikä vaihtoehtoja ole. Tie on niin kapea, että jos ajolinjaa siirtää vähänkään vasemmalle, ovat renkaat jo ojassa. Navigaattorin mielestä olimme perillä kohteessa jo noin kilometri sitten, mutta haastateltavan antamat opasteet väittävät muuta.

Olen toimittajana huomannut, että vaikka paikka löytyisi kartalta, ihmisillä on iästä ja sukupuolesta riippumatta tapana kertoa haastattelijalle seikkaperäisesti, miten kohteeseen ajetaan. Että sen punaisen vinossa olevan liiterin (ei sen samanlaisen, joka seisoo suorassa) kohdalla käännyt viistosti vasempaan ja Kertun kampaamon, jonka nimeä ei tosin kyltissä enää ole, kulmilta menet oikealle. Kolmilatvaisen männyn kohdalla teet sitten stopin ja astelet punaisesta puuportista pihaan.

Ajo-ohjeita satelee aina, vaikka kohde olisi niin selvästi taajama-alueella, että heikoinkin karttapalvelu osaisi sinne reitin. Tästä johtuen suhtaudun seikkaperäisiin opastuksiin yleensä nyökkäillen ja ”selvä juttu” sanaparia toistellen. Kirjoitan paperille muutaman osviitan, mutta ajattelen, että ”selitä sinä vaan, minä tulen kuitenkin navigaattorini opastuksella perille”. Tämä ei johdu ylimielisyydestäni tai muuten vain ikävästä luonteesta. Kun juttukeikkoja on viikossa joskus melkein jokaiselle päivälle, on mahdotonta pitää kirjaa siitä, miten minnekin ajetaan. Ohjeet sekoittuvat mielessä monimutkaiseksi vyyhdiksi, joka ei lopulta johda minnekään.

Tänä kesänä olen kuitenkin huomannut useampaan otteeseen, että olisi pitänyt olla tarkkaavaisempi ohjeita kuunnellessa. Olen nimittäin tehnyt kesäaikaan monta juttukeikkaa haastateltavien kesämökeille ja huomannut, että illuusioni siitä, että navi löytää joka ”niemeen, notkohon saarelmaan” on nimenomaan illuusio. Maailmaa ei olekaan piirretty jokaista kinttupolkua myöten karttapalveluihin – ei edes suhteellisen lähellä taajama-alueita.

Jotenkin tämä tuntuu hämmästyttävältä ja hankalalta, mutta samaan aikaan ihastuttavalta. Että vielä löytyy sellaisia melkein salaisilta tuntuvia lintukotoja, joihin tuskin ovelta ovelle kulkevat turvapalvelujen ja kattoremonttien kaupustelijatkaan löytävät.

Olen miettinyt, että jatkossa voisin yrittää suunnistaa enemmän sanallisten neuvojen ja vähemmän navigaattorini avulla. Uskon, että se toimisi myös hyvänä aivojumppana ja paikallistuntemuksen kasvattajana. Navigaattorini vie minua nimittäin kuin pässiä narussa. Tottelen usein ohjeita niin robottimaisesti ja kääntyisin melkein ojaan, jos navi niin ohjeistaisi. Tämä johtaa vääjäämättä tilanteisiin, joissa en haastatellun luota lähtiessäni osaa ajaa kotiin ilman opastusta. Jo viimeistään toisessa risteyksessä olen sormi suussa yrittäessäni muistaa, tulinko tässä kohdin vasemmalta vai oikealta.

Näistä nöyryytyksistä haluaisin eroon.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .