Kolumni: Olisipa jo tulevaisuus

Hyvin suunniteltu ei ole edes puoliksi ajettu. Totesin tämän hiljattain, kun huolellisesti koottu kuljetusketjuni mureni palasiksi.

Palataan maanantaihin. Tavoistani poiketen olen tehnyt tarkat rattimerkit, koska pitää kyyditellä ihmisiä ja tavaroita eri puolille kaupunkia sovittujen aikataulujen mukaan.

Päivä alkaa lupaavasti. Ajelen jopa etuajassa siskoni luokse, mitä ei monesti tapahdu. Siis sitä etuaikaa. Haen sieltä maastoauton lainaksi, koska maasturi nielee isomman kuorman kuin minun kärryni.

Jätän oman autoni maasturin paikalle autotalliin. Sitten alkaa kyytiruletti. Ensin vien siskoni paikkaan X, josta haen hänet myöhemmin. Sillä välin olisi aikaa hakea ja kuljetella tavaroita.

Tähän asti kaikki sujuu loistavasti, mutta tavaran hakupaikalla kuljetusketju alkaa yskiä pahasti.

Tiedättekö kuinka iso on onnenpyörä? En tiennyt minäkään, mutta nyt tiedän, että tämä hyrrä on liian suuri mahtuakseen maasturin tai ylipäätään minkään henkilöauton tavaratilaan.

Sinne jäi onnenpyörä, mutta mikäs tässä mukavassa maasturissa ajellessa. Haen siskoni sovittuun aikaan ja palaamme lähtöpisteeseen autotallille, jossa oma autoni odottaa. Sisko saa autonsa takaisin ja lähtee ajamaan työpaikalleen.

Minä jään pähkäilemään, miten ylisuuri onnenpyörä saataisiin vietyä sovittuun paikkaan. Siihen tarvitaan vähintään pakettiauto, mutta mistä sellaisen nyt tähän hätään saa. Onnenpyörä pyörähtää tällä kertaa hyvän tuurin sektorille, ja pian järjestyy sekä pakettiauto että avulias kuski.

Päivän aikataulut menevät uusiksi, mutta ei sen väliä. Olen mielissäni, että saan kursittua kuljetusketjun kokoon ja jää vielä sopivasti luppoaikaa siskon koiran rapsutteluun ennen kuin pitää lähteä ajamaan pakettiautoa vastaan.

Parin tunnin kuluttua on aika tarttua taas oman auton rattiin. Paitsi että ratti löytyy, mutta avaimia ei. Eipä tietenkään, koska ne jäivät siskoni maasturin keskikonsoliin. Siis siihen maasturiin, joka on hänen työpaikkansa pihassa siellä jossain.

Sillä lailla, hyvä minä. Kuten arvata saattaa, en tässä kohtaa taputtanut itseäni olalle, mutta sille taputin, että minulla on autooni kaksi vara-avainta. Yksi niistä on jemmassa äitini lipaston laatikossa, noin viiden kilometrin päässä. Siis pikajuoksua läheiselle pysäkille, bussilla keskustaan, vara-avain mukaan äidiltä ja takaisin siskon osoitteeseen seuraavalla bussilla.

Avainsäntäilyistä huolimatta ehdin kuin ehdinkin pakettiautoa vastaan ja onnenpyörä pääsi paikoilleen. Kotona huokaisin syvään.

Mietin puolihuvikseni, että saisi jo tulla tulevaisuus, lentävät autot ja mitkä lie kopterit.

Kun ihmisiä ja tavaroita – sitten joskus – siirrellään ilmojen halki ovelta ovelta, niin mahtaa se helpottaa kaltaisteni elämää. Kuinka ihanaa, että harhailevat avaimet, kännykät ja sen sellaiset ikään kuin tippuvat taivaalta syliin.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .