Kolumni: Pylly edellä mäkeen

Takana oli pitkä matka. Herätyskello oli soinut aamulla neljän maissa. Ensin oli ajettu vaakasuoraan satavassa räntäsateessa Keski-Suomesta Helsinkiin. Sitten oli roikuttu muutama tunti kentällä ja lennetty kuusi tuntia Madeiralle. Paikan päällä roudasimme uupuneina laukut bussiin ja köröttelimme monen hotellin kautta kohti omaa majapaikkaamme, joka tietysti oli listalla jotakuinkin viimeinen.

Tie oli erityisen mutkainen, ilma seisovan kuuma ja happimäärä sellainen, että kärpäset alkoivat jo tipahdella bussin lattialle kesken lentonsa.

 

Takanani istuva pikkutyttö ihmetteli ja ihasteli maisemaa. Viiden minuutin jälkeen hän päätyi kuitenkin kyselemään, koska ollaan perillä. Palmut eivät näyttäneetkään enää niin kauhean ihmeellisiltä, eikä ikkunasta näkyvä meri ihmeellisen siniseltä.

Minuakin väsytti, mutta jaksoin silti ihailla kuskin taidokasta luikertelua ja peruuttelua parkkeerattujen autojen välissä.

 

Jossain vaiheessa takanani istuva pikkupoika luovutti vatsansa sisällön isän pitelemään muovipussiin. Toista lasta pyörrytti ja janotti. En uskonut äitiä, joka sanoi lapselle, että ”kohta ollaan perillä”. Pyyhin hikipisaran otsalta ja rukoilin hiljaa mielessäni, että hotellimme olisi listalla seuraava. Ei se ollut.

Sitten kuski hinasi auton kapeaa kujaa pitkin ja perä edellä niin jyrkkään ylämäkeen, että moisessa seisominenkin vaatisi hyvää tasapainoa. Rinteeseen olisi voinut melkein nojata ja seistä silti suorassa.

 

Kuski veti käsijarrun pohjaan ja lähti nostelemaan takakontista matkalaukkuja tielle. Odotin koska ensimmäinen laukku rullaa alas mäkeä ja osuu risteävällä tiellä ajaviin autoihin.

Bussissa heitettiin ”toivottavasti käsijarrut ovat hyvässä kunnossa” -vitsejä. Nauru oli väkinäistä ja hermostunutta. Miehet näyttelivät naurua ja naiset kalpenivat ajatuksesta.

Sitten auto liikahti narahtaen liikkeelle ja kohti alamäkeä. Ehdin ajatella puolitoista kirosanaa ja yhden kääk-huudahduksen. ”Kuski tuli jo takaisin”, säikähdykseni havainnut siippani sanoi ja laski kätensä olkapäälleni.

Hymyilin vitsikkäästi. Näyttelin muka pelleilleeni säikähdystä. Oikeasti sydämeni hakkasi kahta sataa.

 

Takapenkillä käryävä oksennuksen hajun kiemurrellessa nenääni. Mietin, miten usein bussin jarrut pitäisi tarkistaa, että itse uskaltaisin jättää niiden varaan mäkeen roikkumaan bussilastillisen ihmisiä. Luulen, että viikoittainenkin tarkastus tekisi minut jo loppuviikosta levottomaksi.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .