Kolumni: Tosielämän linjuripolkka

Tonni käteen, känni toteen”. Näillä sanoilla alkoi pari viikkoa sitten kotimatkani Helsingistä Keski-Suomeen. Äänessä en ollut minä vaan kolme keski-iän jo tovi sitten ohittanutta miestä. He olivat palaamassa kotiin kostealta rokkikeikalta ja promilleja oli veressä tarpeeksi kaatamaan vaikka karhun.

Onnibussissa vallitsi turkkilaisen saunan lämpötila ja yläkerran tuulettimet eivät toimineet. Jalkatilaa oli sopiva määrä vain lapsille ja lyhytkasvuisille.

Kun kolmikko hyvästeli selvän päivän, jota tuskin olivat muutamaan vuorokauteen nähneetkään, ajattelin ”se mikä ei tapa, se kasvattaa” ja purin huulta.

Kuski kuulutti porukan tervetulleeksi ja muistutti, että ”alkoholin nauttiminen ja kaikenlainen ilkeily on kielletty”. Humalamies totesi, että ”olipa reipas kuulutus” ja korkkasi Sisuviinan ”ihan vaan lääkkeeksi”. Sitten toinen kaveri riisui kengät ja esitteli niitä kanssamatkustajille. ”Mun kengät haisee ihan kuolemalla”, hän sanoin. Istuin kolme penkkiä kauempana ja olin ihan samaa mieltä. Kuolemalta haisivat.

Kyydissä istuneet teinit naureskelivat salaa miehille tavalla, jolla nauretaan pyllyään rapsuttavalle eläintarhan apinalle. Apinakin on ihmismäisen olento, mutta tavoiltaan oudon alkukantainen ja estoton.

Kun kolmikko sitten lauloi ärinämoodilla ”Linja-autossa on tunnelmaa”, mietin onko kappaleessa aina ollut sarkastinen sävy. Että ajatteliko Reino Helismaakin sitä sanoittaessaan, ettei se bussin tunnelma ehkä aina ole ihan paras.

Sitten kuski kävi ripittämässä miehiä liian äänekkäästä älämölöstä. Ukot olivat pikkupoikamaisen pahoillaan ja kaksi heistä vaipui seuranneen hiljaisuuden aikana uneen.

Syvimpään humalatilaan vajonnutta sankaria tämä ei haitannut. Hän osasi meluta ja melskata ihan itsekseenkin. Jossain välissä ukkeli hakkasi viinapullolla vuoroin edessä olevaa penkkiä, vuoroin ikkunaa. Kuski toisti tässä vaiheessa nuhtelunsa. Äänensävyssä ei ollut enää ymmärrystä. ”Kertakin vielä niin jätän sinut tienposkeen”, hän sanoi. Näin vaikka Linjuripolkassa lauletaan, että ”rakkaus jättää ja lempikin pettää, linjuriauto vaan hylkää ei kettään.” Ja luritellaanhan siinä myös, että ”huumorikaan ei loppua malta, edes kuljettajalta.”

Viiden minuutin päästä humalikko oli unohtanut tehneensä mitään häiritsevää ja urputti kohtaamastaan vääryydestä ja turhista syytöksistä. Loppumatka kului miehen uhohöpinää kuunnellessa. Puheen teemana oli bussikuskin väkivaltainen pahoinpitely.

Teinit eivät enää naureskelleet ja muutkin luimistelivat selkänojiensa suojassa. Kaikki kyytiläiset kaiketi rukoilivat hiljaa mielessään, ettei mies toteuttaisi uhoaan ja toisaalta, ettei kuski kuulisi hänen jupinaansa. Kuskin ja känniääliön nurmipaini jossain keskellä ei mitään ei tuntunut ollenkaan kivalta ajatukselta.

Jyväskylän asemalla pystyin tuskin tervehtimään vastassa olevaa miestäni. Niin puutunut kieli oli sen päällä istumisesta. Valtavasti olisi tehnyt mieli sanoa muutama kymmenen valittua sanaa. Lohduttauduin sillä, että voin sitten kolumnissani sanoa, että ”Turpa kiinni ääliö. Tässä bussissa on lapsiakin ja sinä möykkäät ja uhoat kuin luonnehäiriöinen katukoira.”

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa kuukauden tarjousjakso alla olevasta linkistä. Saat käyttöösi kaikki digipalvelumme sekä näköislehden.

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .