Amerikankurmitsa vedätti kuvaajia oikein kunnolla – mutta lopulta sitkeys palkittiin

Maanantai 8. lokakuuta.

Kuvaajakaveri soittaa Lahden seudulta ja kysyy kiinnostustani amerikankurmitsan kuvaamiseen. Netin syövereistä löytyy tieto, että lintu on yhä paikalla. Lisäksi illaksi ja yöksi on luvattu navakkaa lounaistuulta ja sadetta. Keli ei suosi lintujen muuttoa, joten todennäköisesti se voisi olla vielä aamullakin tavattavissa.

Saan vielä kyydin Lahdesta eteenpäin, joten päätös lähdöstä ei ole kovinkaan vaikea: sovimme tapaamisen seuraavaksi aamuksi.

Tiistai 9. lokakuuta, klo 3.59, lähden kotipihasta liikkeelle. Tapaaminen on sovittu kello kuudeksi.

Polttoaine on vähissä ja heti aluksi pitää käydä tankkaamassa. Aikaa kuluu. Puolen tunnin ajon jälkeen auton öljyvalo syttyy, taitaa olla huoltoväli jo vähän liiankin pitkä. Onneksi löydän avoimen huoltoaseman ajoissa. Mutta nyt olen jo ikävästi myöhässä. Pääsen lopulta mukaan kimppakyytiin klo 6.30.

Perillä Kemiönsaarella ollaan kolme tuntia myöhemmin. Säätiedotuksen mukaan aamulla piti kirkastua ja tyyntyä, silti tihuttaa. Tuulen takia aiemmin saapuneet lintuharrastajat kyyhöttävät tuulensuojassa paikalla olevan asuntoauton takana. Väki katselee eri suuntiin. Paha merkki.

 

Kohdelinnut ovat viihtyneet muutaman neliökilometrin peltoalueella, mutta ovat olleet koko aamun hukassa. Ensimmäinen havainnoija oli tullut paikalle jo ennen auringonnousua.

Kärvistelemme joukon jatkona reilun tunnin. Ei havaintoja, vaikka paikalla on toistakymmentä autokuntaa.

Pitkämatkalaisina päätämme uhrautua ja lähteä aamukahveille Kemiön keskustaan, matkaa noin 10 kilometriä. Puhelimet pysyvät vaiti ja reilussa puolessa tunnissa olemme takaisin pellolla.

Yhdeltä alkaa oikeasti huolestuttaa; kuusi tuntia aktiivista hakemista ilman minkäänlaista havaintoa. Paikka on tunnettu hyvänä petolintupeltona, joten kenties joku nyt havaituista kolmesta merikotkasta, parista varpushaukasta, sinisuo-, ampu- tai muuttohaukka on saanut hyvinkin eksoottista saalista.

 

Vartin yli yksi teemme viimeisen epätoivoisen siirron ja lähdemme lounaalle Perniöön. Paikka on jo puoli tuntia kotiinpäin. Kahden jälkeen vatsat ovat täynnä ja pettynyt väki valmis kotimatkalle.

Autossa vilkaisen vielä nettiä. Amerikankurmitsa ja kapustarinnat ovat palanneet alkuperäiselle löytöpaikalle kello 13.58. Seuraava puolituntinen vaikuttaa ainakin kahden tunnin mittaiselta, kun paluumatka tuntuu sujuvan aivan matelemalla.

Pellolla väki tähyää nyt samaan suuntaan, se on hyvä merkki. Sadekin on tauonnut. Linnut torkkuvat syysviljapellossa noin 150 metriä tiestä. Nyrkinkokoinen siivekäs tuolta etäisyydeltä ei tuota minkäänlaisia järkeviä kuvia.

Tunnin päiväunien jälkeen parvi herää, sukii hetken ja kohoaa siivilleen. Hetken kiertelyn jälkeen ne laskeutuvat heinäpeltoon lähelle tarkkailijoita. Varovasti väki siirtyy autoilla ja niiden suojissa lintujen kohdalle tien varteen. Kamerat laulavat ja kuviakin syntyy.

Vartin päästä pahin kuvauskiihko alkaa laantua ja nyt mietitään jo kunnon kuvia. Parvi on noin 30 metrin päässä tiestä.

Lyhyen neuvottelun jälkeen päätetään siirtyä varovasti ojan yli pellon puolelle, lintujen sivulle. Näin välimatka pysyy samana, mutta kuvakulma paranee ratkaisevasti.

Muutamassa minuutissa pellolla on puolen tusinaa ukkoa ja kalustoa useamman henkilöauton arvosta.

Vaan mitä tekee amerikankurmitsa? Lintu kirmaa nopeaan juoksuun ja suuntaa suoraan kohti kuvaajia. Alan jo harkita perääntymistä, jotta lintu mahtuu kuvaan, kun malli pysähtyy. Salamannopeasti se sujauttaa nokkansa mutaan ja poimii maasta komean kastemadon.

Seuraavan vartin aikana kaikki paikalla olijat saavat varmasti riittävästi kuvausmahdollisuuksia ja hymy onkin herkässä, kun väki palaa tielle.

Olen kotona kello 23 eli päivälle tuli mittaa noin 19 tuntia. Silti ei väsytä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .