Aroharmaalokin löytäminen harmaalokkiparvesta on helpommin sanottu kuin kuvattu

Kollegojen avulla voi onnistua jossakin, mikä itseltä jäisi tekemättä.

Turku, Topinojan kaatopaikka, elokuun viimeinen lauantai, ei ole rekkaliikennettä. Otolliset olosuhteet lintujen näkemiseen ja kuvaamiseen.

Paikalla on nähty edellispäivinä ainakin kaksi aroharmaalokkia, joten toiveet ovat korkealla uuden lajin löytämiseen. Kiusallisen tietoisena lajin määrittämisen vaikeudesta olen valmistautunut pänttäämällä lintukirjoja jo kotona. Pitää vain etsiä aroharmaalokki tavallisten harmaalokkien joukosta. Sillä on pitkulaisempi ruumis, vaaleahko pää, aavistuksen pidemmät jalat ja pysty seisoma-asento.

Koska kyseessä on tyypillisesti nuori lintu, myös selän ruskea väritys vaikuttaa hieman tummemmalta ja nokka on hieman pidempi sekä tasapaksumpi. Pyrstön kärjen tumma vyö voisi olla leveämpi ja siipien alukset vaaleammat. Paljon tuntomerkkejä, vaikuttaa helpolta ja nopealta operaatiolta.

 

Olen kaverin kanssa paikalla tasan kello 10, kun portti avataan. Paikalla on myös yksi paikallinen ja pari tamperelaista lokkigurua. Sovimme, että linnun löytyessä ilmoittelemme asiasta puolin ja toisin.

Kuvaamisen helpottamiseksi päätetään suorittaa tarkkailu ja kuvaaminen autoista, jotta linnut eivät turhaa lentelisi, ja löytäminen vaikeutuisi. Ei kun ikkunat auki, kiikarit käteen ja kamerat valmiiksi. Siirrymme jäteaumoille.

Parin tunnin päästä ahdistus alkaa saada valtaa. Paikalla on muutamia selkä- ja kalalokkeja, kymmeniä meri- ja naurulokkeja sekä yli 2 000 harmaalokkia. Muut kertovat nähneensä aroharmaalokkeja silloin tällöin vilahdukselta, mutta ne eivät olleet kuvattavissa. Itse olen jo täysin sekaisin.

Tuntomerkit ovat päässä yhtä myllerrystä ja osa niistä sopii jokaiseen harmaalokkiin, mutta kukaan tai mikään ei pistä erityisesti silmään. Sitten soi puhelin. Tamperelaiset ovat löytäneet ”mielenkiintoisen näköisen” linnun, joka on paikoillaan.

Mekin pääsemme paikalle ja kamerat laulavat hetken ennen kuin lokki vaihtaa paikkaa. Gurujen tuomio on kuitenkin kuvien tarkastelun jälkeen tyly: ”ei voi määrittää varmasti aroharmaalokiksi”. Pettymyksen jälkeen kaatopaikan hajukin alkaa päästä ihon alle. Uusi soitto. Nyt on löytynyt läheltä oikea lintu.

Parissa minuutissa mekin olemme tien varressa parkissa. Puhelimesta tulee selkeä ohje: ”Se on tuo tuossa valkoisen ämpärin vieressä.” Kamera ulos ja laukaisin pohjaan. Ehdin saada muutaman kuvan ennen kuin lintu nousee siivilleen. Onneksi se vain siirtyi hieman ja käy uudelleen istumaan; lisää kuvia. Sitten kuuluu hälytys, ja lokkien parvi pyrähtää lentoon.

 

Oikea siivekäs häviää joukkoon, mutta löytyy onneksi paikallisen harrastajan toimesta vielä uudelleen. Päivän saalis oli muutama siedettäväkin kuva aroharmaalokista, mutta vain ystävällisen paikallisen lokkigurun ansiosta.

Itse en olisi sitä kuuna päivänä löytänyt.

Pakko tunnustaa, mutta aina eivät omat taidot riitä. Kaveri kuitenkin armahtaa hieman toteamalla, että tämä nuorten lokkien määrittäminen on ihan oma maailmansa. Olen kiitollisena harvinaisen samaa mieltä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .