Hellekesä saattoi heikentää Keski-Suomen taimenkantoja

Syksyllä selviää, miten raju hellekesä vaikutti taimenkantoihin. Jyväskyläläinen kalaekologi Jukka Syrjänen uskoo, että taimenten jokipoikasten määrään tulee notkahdus.

– Hellekesä rassaa taimenta, jolle optimilämpötila olisi yli kymmenen astetta vähemmän kuin tänä kesänä on ollut jokivesissä.

– Lämpimissä vesissä taimen erittää enemmän stressihormoneja. Tämän vuoksi kalat syövät hyvin vähän, jolloin niiden kasvu hidastuu ja muutkin elintoiminnot heikentyvät, Syrjänen sanoo.

Rasittava kesä vaikuttanee siten taimenen kutukantoihin. Syrjäsen mukaan kutupesien määrä romahti muun muassa vuonna 2010, jolloin myös oli kuuma kesä.

– Esimerkiksi Joutsan Myllykoskelta löytyi tuona syksynä vain yksi kutupesä, kun edellisenä vuonna pesiä oli kymmenen, Syrjänen kertoo.

Keski-Suomessa on kymmeniä paikallisia taimenkantoja, jotka elävät koko elämänsä samassa joessa tai purossa. Etenkin näille kannoille helle voi olla haitallinen.

 

Taimenkantojen monimuotoisuudelle tekisi hyvää se, että taimen pääsisi poikasvaiheen jälkeen vaellukselle järveen. Kutupuroissa taimenet kasvavat usein niukemmalla ravinnolla ja kilpailu ravinnosta voi olla kovaa. Järvissä on enemmän ruokaa, ja alkuperäiseen suomalaiseen luontoon ovat kuuluneet villit vaelluskalat myös järviluonnossa.

Eri puolilla Keski-Suomea on kuitenkin kymmeniä paikallisia taimenkantoja, joilla ei ole synnynnäistä vaellusviettiä tai joiden vaellusvietti on heikentynyt.

– Taimenkannat ovat paikallistuneet, kuten Tikkakosken Autiojoen kanta, 1960–70-lukujen patojen, metsäteiden ja tierumpujen rakentamisen aikaan. Purolta ei ollut enää yhteyttä järveen. Lisäksi metsäojitusbuumi tuhosi alkuperäiset purouomat, heikensi vedenlaatua ja voimisti tulvia ja kuivuutta, Jukka Syrjänen sanoo.

Kun vaellusreitit tuhoutuvat, taimenen geeniperimä muuttuu aikojen saatossa ja vaellusgeeni häviää.

 

Vaellukselle lähteminen on taimenelle aina riskialtista, koska matkalla voi tulla vastaan saukko, minkki, iso hauki tai muu peto, jonka suuhun taimen päätyy. Kaloja kuoleekin suhteellisesti paljon vaelluksen alkuvaiheessa. Kaloilla lienee jokin tietoisuus näistä riskeistä.

– Yksilöiden välillä voi olla isoja eroja. Ne, joiden vaellusvietti on voimakas, lähtevät matkaan riskeistä huolimatta, sanoo taimenten järvivaelluksia tutkinut Syrjänen.

Hän muistuttaa, että jos järviltä kalastetaan vaeltavat yksilöt pois, vaeltavia osakantoja on vaikea enää palauttaa. Elvytys vaatisi silloin mäti- tai poikasistutuksia vaeltavilla kannoilla muista vesistöistä ja tehokasta kalastuksen säätelyä. Nykyisten heikentyneidenkin vaeltavien kantojen hoito on kuitenkin ensisijaista.

 

Kaiken kaikkiaan vaeltavien taimenten osakantojen tilanne on Keski-Suomessa heikko. Jukka Syrjäsen mukaan Päijänteellä on korkeintaan satoja vaeltavia yksilöitä.

Taimenen jokien kutukantojen kokoa ja poikastiheyttä seurataan kohtalaisen aktiivisesti. Seurantaa vaikeuttaa se, ettei kalojen ulkonäöstä voi päätellä, mitkä ovat vaeltavia ja mitkä paikallisia kaloja.

– Vaeltavat kalat ovat keskimäärin suurempia kuin paikalliset kalat, mutta paikallisistakin kannoista tavataan jopa 60–70 sentin mittaisia taimenia.

– Tämä johtuu siitä, että osa kaloista saattaa viettää seitsemänkin vuotta kotikonnuillaan ennen kuin ne ovat valmiita lähtemään vaellukselle. Ja suuri osa jokitaimenista ei lähde vaellukselle koskaan.

Miten taimenkantoja pitäisi elvyttää?

Tutkija Jukka Syrjäsen mukaan vapaa-ajan kalastajat voisivat järvialueilla vähentää verkkokalastusta ja käyttää uistelussa vieheitä, joissa on mahdollisimman vähän koukunkärkiä ja väkäsiä.

– Lisäksi heidän pitäisi lisätä tarkkaavaisuutta vesillä. Jos saaliiksi tulee taimen, kalastuslain mukaan villit yksilöt tulee vapauttaa takaisin veteen. Kasvatetun taimenen tunnistaa siitä, että rasvaevä on leikattu pois. Jos on epävarma siitä, onko kyseessä kasvatettu vai villi taimen, kannattaa taimen vapauttaa.

Veneessä kannattaa myös pitää riittävän isoa vesiastiaa, johon kalan voi laittaa tarkastelun ajaksi.

Osakaskunnat puolestaan voivat lisätä ympärivuotisia rauhoitusalueita jokisuihin ja järvien laskukohtiin, jotta taimenet pääsevät vaeltamaan järviin ja takaisin jokiin. Osakaskuntien tulisi nostaa istutettujen kalojen alamitta 60 senttiin, koska se vähentää sivusaaliskuolleisuutta.

– Jos kalastaja esimerkiksi pyytää tarkoituksella verkolla 50–60-senttisiä taimenia, saaliiksi voi tulla myös villi yksilö. Lohikalat kuolevat tai vammautuvat verkossa nopeasti. Samoin kalastaja voi tehdä virheen kalan alkuperän tunnistamisessa.

Järvellä vaeltava villi taimen palaa synnyinjokeensa kudulle ensimmäistä kertaa 57–75 sentin pituisena. Mitä suurempi on istukkaiden alamitta, sitä suurempi osuus villeistä yksilöistä selviää elävänä vaellukseltaan.

– Osakaskunnat voisivat poistaa vaellusesteitä puroista ja kunnostaa puro- ja jokiuomia. Niiden tulisi myös harkita, olisiko kontrolloitu ja säädelty lupakalastustoiminta koskilla tehokkaampi tapa suojella taimenia kuin vesialueen rauhoittaminen kokonaan. Jos osakaskunta ei saa kalastuslupatuloja, sillä ei ole välttämättä varaa maksaa kalastuksenvalvonnasta, mikä lisää salakalastusta, Syrjänen sanoo.

Metsän- ja maanomistajien pitäisi Syrjäsen mukaan välttää ojituksia. Ne näet tuovat vesistöön humusta ja hiekkaa, jotka heikentävät mädin ja poikasten hengissä pysymistä sekä vähentävät pohjaeläinten määrää.

– Huomiota tulisi kiinnittää myös purojen tierumpuihin. Tieylitys olisi hyvä vaihtaa sillaksi ja muotoilla uoma esteettömäksi, kun uusitaan vanhoja rumpuja. Jos uusikin rakenne on rumpu, siinä pitäisi olla loiva kaato ja rummun alapään pitäisi laskea purouomaan ilman pystysuoraa pudotusta.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .