Hirveitä lukuja

Yksinäinen urosvasa ilmestyi yllättäen pari viikkoa sitten passiini. Laukaus oli hyvä, ja vasa luopui elämästään tietämättä, mitä sille tapahtui.

Kun paloittelimme nylkyvajalla eläimen, ihastelimme sen laadukasta lihaa. Ruohot, varvut, puun silmut ja hennot oksat olivat muuntuneet sen nerokkaan ruoansulatuskoneiston kautta punasyiseksi, arvokkaaksi proteiiniksi.

Vasa päätyi tällä kertaa jahtiseurueen perheiden ravinnoksi, mutta olisi se voinut joutua sudenkin saaliiksi.

Nykyinen metsätalous tuottaa hirville ehtymättömät ruokamaat. Hirvi onkin saalismäärältään arvokkain riistaeläimemme, ja sen kannanhoidollinen metsästys ylläpitää vakaata tuottoa.

Vuosittain kaadetaan kymmeniä tuhansia eläimiä. Hirvenmetsästyksen riistataloudellista kokonaisarvoa ei ole koskaan mitattu.

Arvon määrittelyyn voitaisiin laskea mukaan noin 50 miljoonan euron liha-arvon lisäksi metsästyksen liittyvä rahankäyttö, kannan säätelyn hyödyt vahinkojen ennaltaehkäisyn näkökulmasta ja metsästyksen sosiaaliset hyvinvointivaikutukset. Yhteiskunnalliset hyödyt noussevat muutamaan sataan miljoonaan euroon.

On toinenkin näkökulma. Keskitalvella hirvet katkovat ja syövät männyn sekä koivun taimikoita niin, että metsien uudistaminen viivästyy ja tulee merkittäviä laatuvahinkoja. Niitä korvataan 1–5 miljoonalla eurolla vuodessa.

Jotkut laskelmat osoittavat, että hirvi on metsätaloudelle merkittävä vahinkoeläin ja ohjaa negatiivisesti metsien uudistamista vähemmän tuottaville puulajeille.

Hirvikolareita tapahtuu vuosittain 1 500–3 000 riippuen hirvien määrästä. Vahinkojen kustannukset ovat olleet viime vuosina 50–100 miljoonaa euroa vuodessa.

Myös kolmas näkökulma on olemassa. Sudensuojelutahot ovat vaatineet susikannan kasvattamista noin 800 yksilöön. Yhden suden lihantarve on vuodessa viidestä kahdeksaan hirveä. Susikannan nosto tarkoittaisi hirvikannan nykyisestä vuosituotosta jopa 10 prosentin osuuden varaamista suden tarpeisiin.

Myös runsaan 2 000 yksilön karhukanta verottaa hirvikantaa.

Hirvi on siis petojakin varten.

Hirvikannan hyötyjä ja haittoja on punnittu yhtä kauan kuin on ollut hirviäkin, eikä asiaan ole selvyyttä tullut.

Koska kasvuun pyrkivä hirvikanta on mullistetun ja muokatun luontomme tuote, hirven demonisointi pelkäksi riesaksi ei ole reilua. Tuota resurssia hyödyntävien metsästäjien syyllistäminenkään ei ole reilua.

Istutustaimikkonsa hirvelle menettävän metsänomistajan suuttumus on kuitenkin ihan perusteltua, ja hirvikolarissa omaisensa menettänyt ansaitsee täyden tukemme.

Onhan se hirvelle hirveä tilanne, kun ei ole mitenkään hyvä. Hirvi on joutunut kamppailemaan olemassaolon oikeutuksestaan ennenkin.

Kerrotaan menneinä aikoina Kokkolan seudulla olleen tapana, että nimismies myönnettyään hirvenpyyntiluvan odotti saavansa hirven kielen itselleen. Oli saanutkin, mutta kun kuuli huhuja, että myös papin rouva olisi kehunut keittäneensä hirven kieltä, tiedusteli hienovaraisesti asiaa metsästysseuran puheenjohtajalta: ”Yksi lupa, kaksi kieltä?” Vastaus oli tyhjentävä: ”Olemme kaksikielisellä alueella.”

Kirjoittaja on Metsähallituksen erätalousjohtaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.