Jyväskyläläinen Jussi Murtosaari löysi 15-vuotiaana pukinkontista järjestelmäkameran – nyt hän on yksi Suomen parhaista luontokuvaajista

Jyväskyläläinen luontokuvaaja Jussi Murtosaari, 56, sanoo, että luontokuvaajalla pitäisi olla lehmän hermot. Niitä hänellä ei kuulemma sentään ole, vaan joskus tuntien odottelu tuskastuttaa. Luonnon vikkelästi liikkuvat mallit, kuten perhoset ja sudenkorennot, noudattavat vain omaa karua elämänkulkuaan, eivät kuvaajan suunnitelmia.

– Peruskysymys on se, miten kuvaaja onnistuu olemaan oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itse kuvaushetki voi kestää vain muutaman sekunnin pitkän odottelun jälkeen. En puhuisi niinkään työstä, vaan elämäntavasta. Jos kaikki kuvaukseen käyttämäni aika laskettaisiin työajaksi, tuntipalkka jäisi aika pieneksi, Murtosaari naurahtaa.

Murtosaari sanoo kuvaavansa kaikkea, mikä liikkuu luonnossa: kesällä perhosia, talvella lintuja ja nisäkkäitä aina kun niitä kohdalle osuu. Maisemat eivät kuvauskohteina samalla tavalla innosta, mutta hän myöntää maisemakuvauksen olevan vaativa genre siinä missä hyönteis- ja nisäkäskuvauksenkin.

Luontokuvaajaa sivusta seuraava voi saada hymyn huulilleen. Murtosaaren mukaan lentävän perhosen tai sudenkorennon liikkeiden tahdissa hyppivä luontokuvaaja muistuttaa 1930-luvun mykkäelokuvan koomista hahmoa.

– Siinä puuhassa voi olla tyytyväinen, jos edes joka sadas otos on onnistunut. Suurimmassa osassa ruutuja ei näy kuvattavaa kohdetta lainkaan, Murtosaari kertoo luontokuvaajan realiteeteista.

Murtosaari sanoo olleensa kiinnostunut kaikesta luontoon liittyvästä jo pikkupojasta lähtien. 15-vuotiaan pojan innostus luontokuvaukseen sai uutta kipinää jouluna 1977, kun lahjakontista löytyi pitkän kinuamisen jälkeen järjestelmäkamera.

Murtosaari on varsinaiselta koulutukseltaan rakennusarkkitehti ja hankkinut myös alansa opettajapätevyyden. Kuvaajana hän on itseoppinut.

Oli opinnoista toki hyötyä valokuvauksenkin näkökulmasta. Tampereen teknillisessä oppilaitoksessa rakennusarkkitehdin opinnot vuonna 1983 aloittanut Murtosaari käytti näet ensimmäisen opintolainansa laadukkaan objektiivin hankkimiseen.

– Sitä ennen olin kuvannut kaikenlaisilla härpäkkeillä, hän naurahtaa.

Härpäkkeilläkin tosin syntyi julkaisukelpoisia kuvia. Keskisuomalainen julkaisi ensi kertaa Murtosaaren ottaman kuvan vuonna 1981. Mustavalkoisessa kuvassa poseerasi viirupöllö.

– Valmistuttuani palasin isäni yritykseen ja tein päätoimisesti arkkitehtisuunnittelua. Isäni kuoltua vuonna 1995 perustin oman yrityksen, mutta vähitellen luontokuvaukseen alkoi kulua yhä enemmän aikaa. Aloin myös kirjoittaa luontoaiheisia artikkeleita ja vetää luontokuvaukseen liittyviä koulutuksia, Murtosaari kertoo.

Tälläkin hetkellä Murtosaari vetää Jyväskylän kansalaisopistossa Luontokuvauksen perus- ja jatkokurssia. Keväällä porukan tavoitteena on löytää kameran etsimeen saimaannorppa.

– Osa luontokuvaajista ei halua kertoa kuviensa taustoista, kuten kuvauskalustosta ja -olosuhteista tai kameran asetuksista. Itse olen avoimesti jakanut vuosien varrella kertynyttä kokemustani, sillä luontokuvaus voi tuottaa ihmisille paljon iloa eikä jokaisen kannata tehdä samoja virheitä. Ei ole minulta pois, kun joku onnistuu saamaan onnistuneen kuvan.

Suomi on tullut Murtosaarelle vuosikymmenten varrella tutuksi. Keski-Suomessakin on perhoskuvaajalle loistavia paikkoja, kuten Vaarunvuoret Korpilahdella. Pari kertaa vuodessa hän käy Lapissa, ulkosaaristossa ja Ahvenanmaalla. Vuodessa kuvaajan auton matkamittariin kertyy noin 50 000 kilometriä.

– Telttamajoitus ei enää viehätä, kuten nuorempana. Toisinaan yövyn vuokramökissä, joskus vuokraan asuntoauton. Vakiokohteessani Utön saarella on tarjolla hotellitasonkin majoitusta.

Vastapainoa pitkille matkoille tarjoavat Suomen luonnon monimuotoiset miljööt.

– Aavan ulkosaariston ja puuttoman tunturiylängön näkymät jaksavat vielä vuosikymmentenkin jälkeen viehättää, Murtosaari sanoo.

Järjestelmäkameroiden runkoihin ja objektiiveihin saa uppoamaan rahaa tuhansia euroja. Digikamerat ovat kuitenkin helpottaneet kuvaajan työtä, kun otetun kuvan näkee heti.

– Filmien kehityskustannukset ovat jääneet pois, ja kuvia voi surutta ottaa niin paljon kuin muistikortille mahtuu. Toisaalta kuvausreissun jälkeen työtä on aikaisempaa enemmän, kun on poistettava epäonnistuneet ruudut ja käsiteltävä onnistuneet raakakuvat, Murtosaari kertoo.

Ammattimaiselle luontokuvaajalle myös arkiston ylläpito on täyttä työtä. Murtosaarella on arkistossaan noin 250 000 digikameralla otettua kuvaa. Lisäksi diakuvia on arkistokaapeissa noin 50 000.

Ilman hakusanoilla varustettua arkistoa massasta olisi mahdotonta löytää haluttua kuvaa.

 

Ilmastonmuutos on herättänyt Murtosaaren pohtimaan erityisesti perhosten tulevaisuutta.

– Kymmenkunta päiväperhoslajia elää vain Tunturi-Lapissa. Varsinkin nämä lajit joutuvat ahtaalle, kun ilmasto lämpenee. Myös soiden lajit ovat vaarassa. Toisaalta Suomeen tulee uusia lajeja etelästä, esimerkkeinä pikkuhäiveperhonen ja karttaperhonen.

Perhoset ovat herkkiä myös kylmille kesille ja mikroilmaston muutoksille. Yksikin huono kesä voi romahduttaa lajin esiintymisen pitkäksi aikaa.

– Vuoden 1962 kylmä kesä oli perhosille katastrofi. Esimerkiksi haapaperhonen hävisi meiltä lähes täysin, kunnes se levittäytyi uudelleen kaakosta yli 20 vuoden jälkeen.

Perhoset ovat spesialisteja elinympäristöjensä suhteen. Ketoja ja niittyjä on entistä vähemmän, kun perinteinen maatalousympäristö on katoamassa. Muutos voi koitua monen lajin kohtaloksi.

– Ihmisen toiminnan vaikutus on valtava näiden pienten otusten elinmahdollisuuksiin, Murtosaari pohtii.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .