Minkki on armoton tuhoaja – sen luontoon päästäminen oli virhe alun alkaenkin

Minkki on kotoisin Pohjois-Amerikasta. Sen turkki on kaunis ja erityisen hyvälaatuinen. Tämä ominaisuus on myös sen kirous. Lajista kehitettiin 1920-luvulla tarhaukseen sopiva muoto. Eurooppaan näitä tarhaminkkejä päätyi jo samalla vuosikymmenellä.

Osa tarhatuista yksilöistä on päässyt karkuun ja toisaalta Neuvostoliitossa minkkejä istutettiin tarkoituksellisesti luontoon 1930-luvulla. Suomeen laji onkin levinnyt idästä ja kotimaisista tarhakarkureista.

Sotien aikaan turkistarhoille ei riittänyt ravintoa, joten iso osa eläimistä päästettiin luontoon. Noin kolmessa vuosikymmenessä minkki levittäytyi koko Suomeen. Se on hyvin sopeutuvainen laji ja muodosti saman tien lisääntyvän luontaisen kannan.

Laji on taitava peto, vahva ja melko aggressiivinenkin. Nämä ominaisuudet ovat aiheuttaneet melkoista haittaa Suomenkin alkuperäiselle luonnolle.

Euroopassa elää alkuperäisenä hyvin minkin näköinen ja tapainen laji, vesikko eli tuhkuri. Ulkoisesti niiden erottaminen voi olla hankalaa. Useimmiten minkillä on vain valkoinen alahuuli, kun vesikolla valkoista on myös ylähuulessa. Varma määritys voidaan tehdä hampaiden ja kallon avulla.

Voimakkaampana lajina minkki on lähes täysin syrjäyttänyt vesikon. Suomen viimeisin varma vesikkohavainto on vuodelta 1992. Minkki taas löytyy jokaisesta Suomen kolkasta, kun maa jaetaan 50 x 50 km ruutuihin.

Virossa yritetään tosissaan vesikon palautusta istutuksin Hiidenmaalle.

Minkin on arveltu olevan syypää myös toisen kotimaisen näätäeläimen, hillerin, ahdinkoon.

 

Taitavana saalistajana minkki on verottanut myös erityisesti saariston lintukantoja. Hautova haahka tai pesässä kyyhöttävä riskilän poikanen on minkille helppo suupala.

Perinteisesti ulkosaaristossa ei Suomessa ole ollut minkin kaltaista saalistajaa, joten linnut ovat olleet ihmeissään sen kanssa. Paikoin lintujen poikastuotto on hävinnyt jopa kokonaan minkin vuoksi.

Minkki viihtyy vesistöjen äärellä ja erityisesti talvella minkin ravinto on suurelta osin kalaa. Kesällä ruokavalio on monipuolisempi käsittäen myös pikkunisäkkäitä, hyönteisiä – ja lintuja. Näiden tosiasioiden valossa turkistarhaiskuissa luontoon ”vapautetut” minkit ovat todellinen karhunpalvelus Suomen alkuperäisluonnolle.

Minkkiä on yritetty torjua pienpetopyynnillä, mutta kokonaan siitä ei enää varmastikaan päästä eroon.

Pyynti tapahtuu pääosin elävänä pyytävillä loukuilla, mutta myös koiria ja lehtipuhaltimia apuna käyttäen.

Minkkiä saa pyytää ympäri vuoden, vain emo, jolla on poikasia, nauttii lain suojaa. Vuosittainen saalis on 2000-luvulla ollut 50 000–85 000 yksilöä.

 

Valkeakoskella kuvaamani minkki oli tavattoman taitava kalastaja. Erityisen mieltynyt se oli kiiskiin. Vartissa otus sukelsi puolenkymmentä kalaa.

Vatsa täynnä se vetäytyi ripein parihypyin rannan kivikkoon sulattelemaan lounastaan.

Paikalla olleet kuvaajat onnistuivat ikuistamaan otuksen myös rapuja syömässä. Valitettavasti ravut olivat jo päässeet loppumaan, kun saavuimme paikalle. Ainakaan meidän aikanamme niitä ei minkin ruokalistalla ollut.

Yritin parin päivän päästä uudelleen noita puuttumaan jääneitä ravustuskuvia, mutta nyt oli tyytyminen yhteen jälkijonoon...

Kuvaajan kannalta melko peloton otus on mitä mainioin malli. Valitettavasti sen maine ja elintavat kaihertavat hyvänkin kuvausrupeaman taustalla.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .