Musta ei ole täysin musta – "tuonenkurki" on arka ja usein piilossa

Palstalla kuvaamisen ammattilainen antaa vinkkejä sekä kertoo omista kokemuksistaan.

Suomessa pesii säännöllisesti vain kaksi haikaralajia, kaulus- ja harmaahaikara. Jalohaikarahavaintoja tehdään jatkuvasti kiihtyvällä vauhdilla ja pesintä voi olla todellisuutta lähivuosina.

Kattohaikara pesi meillä ensikertaa koeluontoisesti vuonna 2015. Nimensä mukaisesti se viihtyy hyvin ihmisen naapurina ja voi asettua pesimään aivan pihapiiriin talon katolle. Lajia tavataan vuosittain, toisinaan jopa kymmenittäin.

Mustahaikara on kattohaikaran lähisukulainen, joka pesii meitä lähinnä, Suomenlahden eteläpuolella, mutta harvalukuisena. Laji eksyy meille vuosittain, nykyään vain muutaman yksilön voimin. Mustahaikara on sukulaistaan huomattavasti arempi ja piilottelevampi. Se pesii korkealla puissa, mieluiten laajoilla kosteikkoalueilla.

Laji on aiemmin kuulunut myös Suomen pesimälinnustoon, mutta kadonnut täältä jo 1800-luvun alkupuolella. Nykyään se on Virossakin hyvin harvinainen pesijä. Keski-Suomessa laji on nähty tiettävästi vain viidesti. Talveksi Euroopan mustahaikarat siirtyvät Afrikan lämpöön.

Musta ei ole kokonaan musta

Nimestään huolimatta mustahaikara ei ole kokonaan musta. Sillä on valkeat kainalot ja vatsapuoli. Vanhojen lintujen jalat, nokka ja silmänympärys ovat räikeän punaiset. Nuorilla punainen väri kehittyy hitaasti ja on aluksi lähinnä vaalean punaruskeaa. Kuvaajan kannalta komea laji on valitettavan arka ja varovainen sekä ikävän harvinainen vieras.

Virolaiset ovat muuten antaneet mustahaikaralle aika erikoisen nimen, musta tuonenkurki.

Tänä vuonna mustahaikara nähtiin keväällä vain kahdesti. Yllätys olikin melkoinen, kun elokuun 11. päivänä Ruoveden Muroleelta löytyi kaksi nuorta mustahaikaraa, ilmeisesti sisarukset. Hieno havainto, mutta ei siinä vielä kaikki. Nämä nuorukaiset suhtautuivat niitä ihailemaan tulleisiin ihmisiin hyvin ymmärtäväisesti. Linnut olivat samassa pihapiirissä vielä seuraavanakin aamuna, mutta katosivat jo ennen puoltapäivää.

Seuraavana parina päivänä yksinäinen nuori lintu nähtiin Halsualla, josta se lähti jatkamaan matkaa. Seuraavat havainnot, 15.8., saatiin Espoosta, Helsingistä, Kirkkonummelta, Siuntiosta ja Hangosta. Seuraava päivänä lintu oli Kruunupyyssä ja viimeisen kerran se nähtiin Porissa seuraavana päivänä.

Meni kymmenen päivää ja toinen nuori lintu löytyi Tampereen Teiskosta. Tampereen lintu oli poikkeuksellisen kuvauksellinen. Se päästi ikuistamaan itseään vain muutaman kymmenen metrin etäisyydeltä eikä näyttänyt muutenkaan kaihtavan ihmisten läheisyyttä. Lintu viihtyi Teiskossa pari päivää. Seuraavaksi se ilmestyi lintuväen tietoon Hämeenlinnan Hauholta 29.8. Tällä paikalla mustahaikara viihtyi hyvin ja lähti jatkamaan matkaansa vasta aamulla 4.9. Viimeisen kerran se nähtiin Suomessa Hankoniemen eteläkärjestä vielä sama päivänä kello 10.50, suuntana luode.

Itse löysin aikaa mustahaikaralle syyskuun alussa. Olin Hauholla heti 9 jälkeen aamulla. Paikalla oli muutamia muitakin linnusta kiinnostuneita. Malli oli jo nähtykin, mutta oli nyt kateissa. Iso, noin metrinen, lintu pysyi piilossa liki tunnin. Se oli käynyt aamupäiväunille läheisen lammen rannan tuntumaan eikä todellakaan paistanut silmään. Pitkä kaula ja iso nokka olivat visusti piilossa tuuheiden rintahöyhenten seassa. Tumma möykky ei näyttänyt lainkaan haikaralta. Paljastuttuaan lintu jatkoi torkkujaan vielä puolisen tuntia, jona aikana innokasta lintuväkeä kertyi paikalle kymmenkunta. Lopulta lintu heräsi, haukotteli makeasti ja suki hetken itseään. Sitten se lähti pellolle syömään, astellen arvokkaasti aivan ihailijoidensa editse. Ruokalistalla näytti tällä kerralla olevan lähinnä matoja.