Luontokuvaus: Mikä ero on suuren ja pienen eläimet kuvaamisessa?

Nisäkkäitä kuvattaessa voidaan jonkinlainen karkea jako tehdä kohteiden koon perusteella – suuret ja pienet. Kaikki lajit eivät sovi tähän kaavamaisen jakoon ja keskikokoisiakin lajeja löytyy koko joukko.

Pienet nisäkkäät eivät pelkää suuremmin ihmistä, mutta jopa niiden löytäminen on vaikeaa. Valtaosa Suomen lajistosta on lepakoita, päästäisiä, myyriä ja hiiriä. Useimmista lajeista ei ole ainuttakaan aitoa luontokuvaa. Useimpien lajien houkuttelu edes ruoalla ei tahdo onnistua. Parhaat mahdollisuudet kuvaamiseen tarjoavat usein talviset lintulautojen aluset, josta pienet karvakorvat etsivät apetta lintujen pudottamista siemenistä.

Keskikastiin voidaan lukea orava ja sitä kookkaammat lajit. Tästä joukosta löytyy ehkä niitä helpoimmin kuvattavia lajeja. Orava tottuu ihmisiin melko hyvin ja on talviruokintojen vakiovieraita. Metsäjänis ja rusakko ovat myös yleisiä ja toisinaan myös melko luottavaisia. Kärppä on luonnostaan utelias ja sitä voi kuvaajakin hyödyntää. Asutusten liepeillä majailevissa ketuissa on joskus rohkeita yksilöitä. Siilin voi palkata malliksi ruokapalkalla.

Suuret nisäkkäät kokevat yleensä ihmiset vihollisikseen ja pakenevat heti vaaran havaitessaan. Tämä tekee kuvaamisen haasteelliseksi ja kuvien saanti vaatii pitkäjännitteistä työtä. Pitkällisellä totuttelulla on jotkut kuvaajat hyväksytty hirvilaumojen jäseniksi ja jopa ahman perhepiiriin. Usein paras konsti on tarjota kuvattaville ruokaa. Hirvieläimiä saattaa houkutella myös nuolukivellä.

Olipa kuvattavana minkä kokoinen nisäkäs tahansa on tärkeää käyttäytyä rauhallisesti. Ilman piiloa toimittaessa kannattaa pukeutua huomaamattomasti, välttää nopeita liikkeitä, turhia ääniä ja valita epäsuorat kulkureitit.