Saukon löytämiseen ei ole oikopolkuja – tällainen kohtaaminen tuskin heti toistuu

Valokuvaaja Jussi Murtosaari metsästi kamerallaan saukkoa pitkään. Ensikohtaaminen 1970-luvulla on muistissa yhä.

Talvi on paras aika nähdä ja kuvata saukkoja. Laji on pariinkin otteeseen ollut lähellä häviämistä Suomen luonnosta. Sitä pidettiin aiemmin arvokkaana turkiseläimenä ja tämä oli koitua saukon kohtaloksi, kunnes se viime hetkellä rauhoitettiin vuosiksi 1938-50. Kannan toivuttua metsästys sallittiin uudelleen ja laji oli pian taas sukupuuton partaalla. Onneksi se ymmärrettiin rauhoittaa uudelleen 1974.

Nykyään saukolla menee melko mukavasti ja kanta on kasvanut jo noin 3000 yksilöön. Vesistöjen puhdistuminen on myös auttanut saukon elpymistä. Keski-Suomi on saukon parasta elinaluetta. Täällä on sopivasti talvella avoimena pysyviä sulapaikkoja, joka elättää suurta joukkoa saukkoja. Tämä näätäeläimiin kuuluva otus ei kaihda ihmisen läheisyyttä vaan viihtyy hyvin jopa kaupungeissa. Otuksen näkemistä hankaloittavat sen elintavat. Useimpien muiden nisäkkäiden tavoin saukot ovat pääasiassa hämärä- ja yöaktiivisia. Parhaiten saukon olemassaolon huomaakin sulapaikan rannoille ilmestyvistä parijäljistä. Saukon paras ase hämärissä kalastellessa ovat sen muhkeat viikset.

Näin saukon ensimmäisen kerran 1970-luvun alussa. Tuo pikainen kohtaaminen jäi vuosikymmeniksi mieleen. Seuraava kohtaaminen sattui viime vuosituhannen lopulla Rautalammilla. Muutaman kuvausreissun ansiosta sain siitä pari kuvaakin, mutta vieläkin jäi jotain hampaankoloon. Viimeisen viiden talven aikana olen yrittänyt oikein paneutua tähän upeaan näätäeläimeen. Homma on onnistunut hyvin vaihtelevasti.

Ainoa konsti osua saukon kanssa nokikkain tuntuu olevan ahkera retkeily. Hämäräaktiiviset uimarit innostuvat toisinaan liikkumaan myös päivisin ja silloin pitäisi olla paikalla. Sopia paikkoja on useita, mutta useimmiten retken tuloksena on vain jälkihavaintoja. Tämä kuitenkin kertoo lajin viihtyvän paikalla. Uroksen reviiri voi olla huiman suuri. Kalastussulien ääripäät voivat sijaita yli 50 kilometrin päässä toisistaan. Naaraat viihtyvät suppeammalla alueella ja toisinaan niillä on myös edellisen kesän poikasia seuranaan. Uros suvaitsee reviirillään naaraita, muttei kilpakosijoita.

Saukkojen löytämiseen en ole keksinyt mitään oikopolkuja sään tai parhaan valoisan hetken suhteen. Joskus sen on tavannut aivan keskellä päivää kirkkaassa auringonpaisteisessa suojasäässä, toisinaan taas illan viimeisissä valoissa kovalla pakkasella. Eroja tuntuu olevan myös vuosien välillä. Talvi 2016-17 oli omalla kohdallani lähes nolla. Näin saukon vain kahdesti kaukaa. Siten tämän vuoden tammikuun 17. päivä oli onnekas.

Olin tutulla koskella Laukaassa. Rannoilta löytyi saukon jälkiä, mutta oli vaikea sanoa mihin suuntaan se oli viimeksi suunnannut. Eläin oli kuitenkin ollut liikkeellä yön lumisateen jälkeen. Hakeuduin mahdollisimman korkealle ja aloin kiikaroida rantoja. Luoteen puoli vaikutti tyhjältä ja kaakossakin vaikutti hiljaiselta. Vettä on tänä talvena runsaasti ja sulat normaalia suuremmat, tämä ei helpota saukkojen löytämistä. Viimeisellä vilkaisulla käyn läpi vielä vastarantaa, kun yhtäkkiä jään reunalle ilmestyy tumma hahmo – saukko. Muutamassa minuutissa hankkiuduin sopivalle kuvauspaikalle. Kosken kohinan ja varovaisen lähestymisen auttamana pääsin seuraamaan saukkoemoa ja sen kahta poikasta seuraavaksi kolmeksi vartiksi. Hieno iltapäivä, joka tuskin aivan heti toistuu.

Sarjan aikaisemmat osat löytyvät osoitteesta: http://www.ksml.fi/aiheet/Luonto_kuvaan

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .