Tämä aika on köyhää aikaa valokuvaajalle – kunnes esiin hiipi veikeä tarmonpesä

Palstalla kuvaamisen ammattilainen antaa vinkkejä sekä kertoo omista kokemuksistaan.

Lokakuun loppu oli lintumaailmassakin melkoista hiljaiseloa eikä keleissäkään ollut kehumista – köyhää aikaa kuvaajalle. Marraskuun ensimmäinen päivä valkeni kuitenkin aurinkoisena ja tunnelmaa nostatti entisestään kollegan pihalle taloksi asettunut pähkinänakkeli.

Se on veikeä otus, jota tavataan lähes koko Euroopassa. Pesivänä se puuttuu oikeastaan vain muutamilta saarilta ja Suomesta. Ruotsissa pesiviä pareja on arviolta 100000 ja Virossakin noin puolet tästä.

Meillä laji ei tunnu oikein viihtyvän, sillä täällä sen pääravinto on melko harvassa. Pähkinää kasvaa yleisenä vain lounaassa.

Laajan levinneisyyden omaavasta linnusta on erotettu useita eri alalajeja, jotka eroavat toisistaan höyhenpuvun yksityiskohdissa. Brittiläiset ovat kyljistään laajalti lämpimän ruskeita, ruotsalaisilla ruskeaa on vain vähän ja sekin aivan peräpäässä. Samoin ruskeaa on siperialaisillakin linnuilla, mutta niillä nokan yli kulkee vielä kapea valkoinen raita.

Tämän kaverin alkuperä oli vielä hämärän peitossa.

Pieni pähkinänsärkijä

Saavumme nakkelipaikalle oikein miehissä. Nopeasti neljä ukkoa asettui linturuokinnan viereen ja samassa pieni pähkinänsärkijä jo lehahtikin paikalle. Tuskin kukaan oli ehtinyt saada otusta etsimeenkään, kun se jo jätti meidät iloisesti kirskahtaen. Tämä oli talon isännän mukaan aivan normaalia menoa.

Ilmeisesti huonoja kotipuolen ruokaoloja pakoon lähtenyt lintu oli nyt löytänyt etsimänsä, siemeniä ja pähkinöitä pullistelevan ruokapaikan. Tätä se ei voinut jättää hyödyntämättä. Lähes koko valoisan ajan lintu varustautui pahojen päivien varalle. Väsymättä se kantoi piiloon siemeniä ja muita herkkuja, jotka se kätki kaarnanrakoihin ja muihin sopiviin koloihin. Tunnissa ruoanhakureissuja oli kymmeniä ja piilotettuja herkkupaloja satoja.

Linnut tuskin kärsivät ylivilkkaudesta, mutta tässä tapauksessa se ei näyttänyt olevan kovinkaan kaukana totuudesta. Tämä tarmonpesä ei antanut tiaisten tai muidenkaan siivekkäiden hidastaa menoaan vaan karkotti ne tieltään muitta mutkitta.

Kuvaajalle otus oli kuin elohopeaa. Sen näki lähes jatkuvasti, mutta juuri kun luuli saavansa kuvan, lintu oli jo poissa. Useimpien pyrähdysten jälkeen kuului vain eriasteisia manauksia sulkimen äänen sijaan. Tuskastuttavan usein hienolta näyttänyt tilanne meni ohi ennen kuin aivot saivat käskyn perille kameran laukaisevaan sormeen. Ei ollut meidän porukassa kenelläkään tämän linnun tahtiin ehtiviä refleksejä.

Kolmen tunnin uuvuttavan taistelun jäljiltä muistikortilla oli viitisen sataa valotusta ja päivä pimenemässä. Kotikoneella totuus sitten paljastui. Useimmissa kuvissa näkyi myös lintu, tosin turhan monessa takaapäin ja usein vain osittain. Muutaman kerran siivekäs oli sentään malttanut seisahtua, parhaimmillaan jopa pariksi sekunniksi, ja suorastaan antautua kuvattavaksi. Erityisesti olin lähtenyt hakemaan otosta, jossa pähkinänakkeli kurkkisi puunrungolta pää alaspäin.

Linnun ominaisuuksiin näet kuuluu kyky kiivetä rungolla yhtä vaivattomasti pää ylös- tai alaspäin. Päivän kuvasaaliista seuloutui säilytettäväksi asti vain alle sata ruutua, joka on reilusti keskivertoa vaatimattomampi tulos. Onneksi mukaan mahtui sentään muutama ihan kelvollinenkin laukaisu. Osassa kuvista näkyy linnun nokan yli menevä kapea valkoinen viiru, siis Siperiasta sitä ollaan kotoisin.