Tässäkin lajissa Suomi häviää Ruotsille ja Norjalle

Ensimmäinen kohtaaminen merisirrin ja minun välilläni on kaukaa, heinäkuulta 1980.

Olin kaverini kanssa vaeltamassa Käsivarren takatuntureilla ja Haltilta tullessamme kohtasimme erämaassa pari lintuharrastajaa. He olivat nähneet pari merisirriä vain noin 30 kilometrin päässä.

Pikainen uusi reitinvalinta tuotti meillekin havainnon noista pienistä kahlaajista. Muistona tuosta kohtaamisesta on vieläkin kolme diakuvaa.

Laji oli silloinkin äärimmäisen harvinainen pesimälaji eikä arvioitu parimäärä ole siitä muuttunut. Suomen kanta lienee 5–20 paria. Ruotsissa pareja pesii jopa 3 000, Norjassa peräti 15 000. Suurin osa näistä linnuista talvehtii sulana pysyvän Jäämeren rannoilla.

Seuraava havaintoni merisirristä oli hyvin poikkeuksellinen.

Lokakuussa 2009 yksinäinen nuori lintu vietti yhden iltapäivän äänekoskelaisen järven rannalla.

Merisirrejä harhautuu sisämaahan äärimmäisen harvoin. Keski-Suomessa laji on havaittu vain kahdesti. Laji on pääosin yömuuttaja ja muuttoreitit seuraavat lähinnä meren rantaviivoja.

Vaikka merisirri on kahlaaja, se ei yleensä hakeudu muiden sukulaistensa tavoin lieterannoille vaan viihtyy paremmin kivikkoisilla paikoilla ja lähes veden peittämillä ulkoluodoilla. Erityisen mieltynyt merisirri on vihreän levän peittämiin kiviin, jotka jäävät osin juuri ja juuri veden alle. Ihmisille nämä paikat ovat aivan mahdottomia liikkua, sillä levä vaikuttaa lähes kitkattomalta ja liukastuminen on väistämätöntä. Linnuille ne tarjoavat ravintoa ja lento- sekä uimataitoisina merisirrit eivät vähästä säikähdä.

 

Lajin on tiedetty talvehtivan pieninä parvina sulana pysyvällä Itämerellä.

Suomen havainnot ovat pääosin Kirkkonummelta länteen. Perinteinen merisirripaikka on ollut Jurmo. Nykyään havaintoja tehdään paljon myös Utöstä ja Ahvenanmaaltakin.

Itämeren talvikanta on ollut kasvussa viime vuosina. Suurimmissa parvissa lintuja on ollut useita satoja.

Suomen talvivieraat tulevat rengaslöytöjen perusteella Huippuvuorten alueelta. Niiden pesimäpaikat ovat siten hyvin arktisia eikä siellä turhaan vietetä aikaa. Syysmuutto alkaa osalla linnuista jo heinäkuussa ja takaisin pesimäpaikoille siirrytään osin vasta myöhään toukokuussa.

Kuvaajan kannalta merisirri on kiitollinen laji. Se ei ole lainkaan arka, pikemminkin päinvastoin.

Itse jouduin ottamaan useammankin kerran takapakkia Äänekoskella, kun malli tuppasi aivan iholle. Rantaveteen jäi saappaista painaumia, joihin vesi nousi nopeasti. Veden mukana esiin ilmestyi linnulle syötävää, joten se hiippaili tiiviisti kintereilläni.

Talvisten merisirrien kuvaamisen haasteet ovat toisaalla. Pienillä ulkoluodoilla ruokailevien lintujen luokse on vaikea päästä ilman venettä ja, mikäli onnistuu löytämään avuliaan venekuskin, asettaa keikkuva kuvausalusta omat haasteensa.

 

Kalliolla tai rannalla homma hoituu yleensä helpommin. Rauhallisesti käyttäytyvä kuvaaja voi päästä näitä rantojen hiirimäisesti käyttäytyviä vipeltäjiä hyvinkin lähelle. Usein kaluston pisimmät putket käyvätkin tarpeettomiksi, kun kohteet tulevat liiankin lähelle.

Erilaisia ongelmia löytyy siis lähes joka tilanteeseen.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .