Yllättävät lentäjät

Lennä lennä leppäkerttu... Tuttu loru sivuaa tärkeää, mutta huonosti tunnettua ilmiötä: eläinten leviämiskykyä. Melkein kaikki eläimet liikkuvat, mutta kuinka kauas, minne, milloin ja miksi?

Leppäkerttujen on havaittu vaeltavan joukoittain satoja, jopa tuhansia kilometrejä. Useimmat kuoriaiset tuskin tällaiseen pystyvät. Nykyteknologia mahdollistaa hyönteisten liikkeiden seurannan aivan uudella tavalla. Pienen kovakuoriaisen selkään voidaan liimata radiolähetin, minkä jälkeen otus vapautetaan luontoon. Sitten tutkija yrittää löytää matkalaisen vastaanottimellaan. Jos kuoriainen äityy kaukomatkalle, sen löytäminen on lähes mahdotonta.

Laboratoriossa hyönteinen voidaan kiinnittää narunpätkällä akselinsa ympäri pyörivän tikun nokkaan. Lentokierroksia laskemalla saadaan tietoa lentoajoista ja -matkoista. Tällaisissa koeoloissa alle sentin pituinen kovakuoriainen, kääpäpimikkä, lensi yhtäjaksoisesti lähes kuusi tuntia, arviolta yli kaksikymmentä kilometriä. Siinä taisi olla jo tutkijankin kunto koetuksella.

Jokainen tietää törmäpääskyn. Tuo pienin pääskylajimme, joka asuttaa usein ihmisen kaivamia sorakuoppia sekä varsinkin Pohjois-Suomessa jokitörmiä. Kolonioissa on usein satoja jopa metrin syvyisiä koloja, joissa linnut kasvattavat poikasensa. Niin, vai kenen poikasia ne itse asiassa ovatkaan? Se onkin melko veteen piirretty viiva.

On havaittu, että jopa 38 prosenttia poikasista on tulosta naaraspääskyn käynnistä ”aidan vihreämmällä puolella”, siis vieraissa. Homma menee myös niin, että mitä lähempänä pesäröörit ovat toisiaan, sitä enemmän on poikasia, joilla on eri isukki. Syy tähän käytökseen näyttää löytyvän koiraiden erilaisista ominaisuuksista. Toisten koiraiden kanssa huikennelleen naaraan poikaskatraasta näyttää kasvavan elinvoimaisempia kuin vain sitkeästi yhden ”sohvaperunan” kanssa jumittavan naaraan (Augustin ym., J. Ornithol. 2007). Ihmisillähän samaa asiaa selvittävät iltapäivälehdet.

Älykkyys voidaan määritellä monin tavoin. Yhden määritelmän mukaan älykkyys on kykyä käyttää kokemusta hyödyksi myöhemmin. Tämä edellyttää sekä muistia että oppimista.

Kasveilla ei perinteisesti ole katsottu olevan muistia eikä kykyä oppia. Nykytutkimuksen mukaan kasvit kuitenkin muistavat aiempia kokemuksiaan ja osaavat myöhemmin tehdä mielekkäitä valintoja. Koska ruohovartisten kasvien maanpäällinen osa on lyhytikäinen, kasvien muistin arvellaan sijaitsevan maanalaisissa osissa.

Kasvien juuret kasvavat maan alla ”älykkäästi” kohti ravinteita ja reagoivat ärsykkeisiin. Tunnettu luonnontutkija Charles Darwin vertasi 1800-luvulla kasvien juuria ”alempien” eläinten aivoihin. Kasveilla ei ole aivoja. Silti ne kiistatta vastaanottavat ja tallentavat viestejä.

Tämän tietysti kasviharrastajat ovat aina tienneet. Kasveille puhuminen ei ole turhaa – ne reagoivat ääniaaltoihin ja hiilidioksidiin. Mihin muuhun, se jää vielä selvitettäväksi.

Lähetä luontoon liittyviä kysymyksiä ja havaintoja osoitteeseen luonnossa.group@korppi.jyu.fi. Asiantuntijoina toimivat Jyväskylän yliopiston tutkijat Jari Haimi, Heikki Helle, Atte Komonen, Jyrki Torniainen ja Minna-Maarit Kytöviita sekä luontokuvaaja Jussi Murtosaari.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.