Henkisen pierun pidättelijä Timo Lavikainen: "Koiratkin säikähtävät omaa pieruaan, kyllähän siinä on jotain hauskaa"

Näyttelijä Timo Lavikainen on mustan huumorin ystävä.

– Yleensä hauskaa on aina, kun joutuu miettimään, onko tälle soveliasta nauraa. Aina ei tarvitse nauraa vedet silmissä, viihdyttävä kokemus riittää

Vaikka Lavikaisen mielestä pieruhuumori ei olekaan varsinaisesti mustaa huumoria, niin häneen uppoaa kaikenlainen tabuja rikkova, anarkistinen huumori.

Sellaiseksi hän luokittelee myös pieruhuumorin, joka voi oikeassa paikassa olla jopa anarkistinen kannanotto.

– Niin kauan kun on ollut ihmisiä, on pieru naurattanut.

Lavikaisen analyysin mukaan pierun yllätyksellisyys ja siihen liittyvät koomiset tilanteet huvittavat.

– Koiratkin säikähtävät omaa pieruaan, kyllähän siinä on jotain hauskaa, Lavikainen toteaa.

Putouksen Pieru-sketsihahmosta Timo Lavikainen teki tragikoomisen hahmon.

Haikea Pieru symboloi Lavikaista itseään, sitä kun tulee aina surkuteltua kotiväelle omaa kohtaloaan.

– Varmaan tulee kotona sanottua, että mie en oo taas mittään, kun kaveri nappaa vierestä roolin.

Piereskelyyn liittyvän häpeän Lavikainen arvelee olevan luterilaisen tapakulttuurin peruja.

– Luonnonkansojen parissa pieru ei varmasti ollut sellainen tabu kuin nykyisin.

”Joka pierua pidättää, sillä on muutakin salattavaa”-sanonnan Timo Lavikainen allekirjoittaa.

Kun sanonnan symboliikkaa miettii, kuvastaa se Lavikaisen mielestä tämän hetken pinnallisuutta ja ulkokultaisuutta hyvinkin paljon. Henkisen pierun pidättely on ilmiönä ikävä.

– Nykyaikana pitäisi olla niin äärimmäisen korrekti ja ulkokultainen, eihän kukaan oikeassa elämässä ole kaikille mukava. Varsinkin julkisuuspiireissä törmää usein ”pierun pidättelyyn”, Lavikainen sanoo.

Pieruhuumoria pidetään usein halpana ja helppona, siksi sitä väheksytään.

– Pieru on turvallinen huumorinaihe ja sopii kaikille, mutta kun nykyisin kaiken pitäisi olla hajutonta, mautonta ja kiiltokuvaa, niin eihän siihen sovi pieruhuumori.

Suomalaisesta laatukomediasta ei nykyisin saada nauttia kovin usein, vaikka yleisö kaipaisikin kipeästi nauratetuksi tulemista.

Suomalaiset ovat mustan huumorin ystäviä, mutta tuntuu että Teboilin kahvipöydässä tulee naurettua helpommin kuin sketsisarjoja katsoessa.

Timo Lavikaisen mukaan valmistelemattomuus ja hyvien komediakäsikirjoitusten puute vaikeuttaa myös näyttelijän työtä.

On vaikeaa olla hauska, jos käsikirjoitus ei naurata itseäänkään.

– Kun aloitin näyttelijänä, niin käytettiin kuvakäsikirjoituksia, joita noudatettiin.

Lavikaisen mukaan hyvä komediakäsikirjoitus ei parhaimmillaan vaadi näyttelijältä muuta kuin näyttelemistä.

– Kuvauspaikalle ei menty silloin pööpöilemään, niin kuin nykyisin tuntuu olevan tapana, Lavikainen muistelee.

Jatkuva onnellisuuden tavoittelu on osa nykykulttuurissa vallitsevaa ulkokultaisuutta.

Ainainen autuus ei Timo Lavikaisen mielestä ole edes mielekästä.

Jos asiaa ajattelee pierun kautta, niin siihen liittyvät tabut linkittyvät samaan pinnallisuuteen kuin jatkuva mielihyvän tavoittelukin.

– Ei aina pidä olla kivaa, näyttelijällä kohtauksia tehdessä tai muutenkaan.

Jos Lavikaisen omasta elämästä tehtäisiin tällä hetkellä komedia, olisi se hyvin kaurismäkeläinen, elämänmakuinen draama töitä vailla olevasta näyttelijästä.

– Pakkaan teollisuusventtiileitä puulaatikoihin. Yhtenäkään päivänä ei ole tosi kivaa ja mukavaa töissä, mutta miksi sen pitäisi olla, Lavikainen kysyy.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .