Kirjailija Riku Korhonen, 46, oli kaksi vuosikymmentä itkemättä, mutta miehekkäämmäksi se ei oloa muuttanut – sitten mies meni naimisiin ja itku löytyi

Kirjailija Riku Korhonen, 46, ei itkenyt kunnolla pariinkymmeneen vuoteen. 1990-luvun hän eli käytännössä kuivin silmin. Syitä itkemättömyyteen oli monia. Osa niistä liittyi häneen itseensä, osa tunne-elämältään umpinaisen suomalaisen miehen malliin.

Korhonen kirjoitti itkemättömyydestään hyvin henkilökohtaisen artikkelin Image-lehteen vuonna 2009. Tuolloin asia oli hänelle paljon vaikeampi ja ristiriitaisempi kuin nykyään.

– Menin naimisiin ja itku löytyi. No, vitsi. Mutta olen kymmenen vuoden aikana muuttunut toisaalta vapautuneemmin tunteelliseksi, ja toisaalta en enää pidä tunteita niin ihmeellisinä ja dramaattisina asioina onnea, itkua, surua tai vihaakaan. Ne tulevat ja menevät, eivätkä niihin valtakunnat kaadu.

Korhonen on puhunut itkemättömyydestä satunnaisesti läheistensä kanssa, joskus tuntemattomampienkin. Vastaan on tullut sekä miehiä että naisia, jotka eivät ole juurikaan aikuisina itkeneet.

– Joillekin se ei ole mikään ongelma. Toiset taas kokevat, että heissä on kuollut kohta.

Artikkelissaan Korhonen kertoo isoisästään, jolta sai viisivuotiaana elämänohjeen: miehet eivät itke. Hän eli ohjeen mukaisesti, mutta miehekkäämmäksi se ei oloa tehnyt.

Korhonen uskoo, että miesten tunteiden julkisessa ilmaisemisessa on tapahtunut monenlaista muutosta kymmenessä vuodessa. Siitä, ovatko muutokset pelkästään hyviä, hän ei ole vakuuttunut.

– Erilaiset tunnekapitalismin spektaakkelit ovat vallanneet alaa, niin televisiossa kuin verkossakin, hän sanoo.

Esimerkkejä tästä ovat Korhosen mukaan esimerkiksi kyynelehtivien urheilijoiden ja poliitikkojen kuvasto tai esimerkiksi tv-sarja Vain elämää.

Nykyisin Korhosen saavat kyyneliin muun muassa toisten ihmisten menetykset ja omat rakkaushuolet. Yleensä itkuihin liittyy tunne voimien loppumisesta ja hallinnan kadottamisesta.

– Viimeksi itkin elokuussa autossa, kun palasimme kahden miespuolisen ystäväni kanssa mökkiviikonlopun jälkeen kaupunkiin. Alkoi rankkasade, ja sain puhelimessa uutisen, että eräs lahjakas ja elämäniloinen ihminen oli ennenaikaisesti ja turhalla tavalla kuollut. Silloin tuli spontaani itku.

Surusta väitöskirjan tehnyt filosofian tohtori Mari Pulkkinen ei pidä itkemistä sen parempana suremisena kuin itkemättömyyttäkään. Toisen kuolemaa surressa on hyvin yksilöllistä, kuinka paljon ja missä vaiheessa kukakin itkee.

Pulkkisen väitöskirja perustuu kirjeaineistoon, jossa suomalaiset kertovat suremisestaan. Kirjoituksissa kerrottiin niin itkemisestä kuin itkemättömyydestäkin.

– Itku merkitsi kirjoittajille useimmiten surun tunteiden ulos elämistä. Se saattoi olla sureville myös konkreettinen muistutus, että keho suree.

Itkemättömyys näkyi kirjoituksissa pidäteltynä itkuna tai kyvyttömyytenä itkeä. Esimerkiksi lapsia pyrittiin säästämään itkevän vanhemman näkemiseltä. Työpaikoilla itkemään mennään usein vessaan, piiloon muiden katseilta.

Useat, jotka kirjoittivat kyvyttömyydestään itkeä, olisivat halunneet itkeä. Osa hyväksyi itkemättömyyden henkilökohtaisena ominaisuutenaan, osaa se huolestutti ja hermostutti.

– Ne, joita itkemättömyys huolestutti, esimerkiksi epäilivät, etteivät näytä surevan riittävästi. Itku nähtiin joskus myös mittarina siitä, kuinka läheinen vainaja surevalle oli, Pulkkinen sanoo.

Hänen tutkimusaineistonsa osoitti myös, että itkemisen kulttuurit ovat perhe- ja sukukohtaisia.

– Kirjoituksissa puhuttiin esimerkiksi itkemättömistä perheistä, joissa oli pienestä asti kasvettu siihen, ettei itketä tai itkua ei näytetä. Voisikin sanoa, että itkemisen ja itkemättömyyden kulttuurit ovat kutistuneet kansakunnan tasolta perhekunnittaiseksi, Pulkkinen tulkitsee.

Riku Korhosella ei ole lapsia, eikä hän halua jakaa neuvoja itkun merkityksestä.

– Jokainen tyylillään, joko silmät kuivina tai täysillä märisten.

Jos hän itse purskahtaa itkuun toisten nähden, hän toivoo korkeintaan nenäliinan ojennusta.

– En ajattele, että yhden ihmisen itku velvoittaisi muita jonkinlaiseen käytökseen. Useimmat kuitenkin reagoivat automaattisesti myötätunnolla toisen kyyneliin ja yrittävät lohduttaa. Se on sellainen ihmisten suhteen toivoa antava puoli meissä, sosiaalisen olennon lähes tiedostamatonta hyväntahtoisuutta.

Normaalia itkua on käytännössä mahdotonta yrittää määritellä. Jotkut itkevät päivittäin, toiset eivät itke koskaan tunnesyistä, vaikka heidän tunne-elämänsä ja ihmissuhteensa ovat täysin kunnossa. Kukin voi vain itse arvioida, itkeekö liian vähän vai liian paljon.

Näin määrittelee itkemistä amerikkalainen terapeutti Jeffrey A. Kottler kirjassaan Kyynelten kieli (1997).

Itkun alkuperäinen tehtävä on ollut silmien puhdistaminen, mutta siitä on tullut yksi ihmisyyden tunnusmerkki. Itkemistä on kuitenkin tutkittu hämmästyttävän vähän.

Kalifornialaisen Berkeleyn yliopiston fysiologi James Gross tutkijaryhmineen selvitti vasta 1990-luvulla, että itkemistä kontrolloi parasympaattinen eli tahdosta riippumaton hermosto. Siihen kuuluvien hermoratojen katkeaminen estää itkemisen kokonaan. Grossin löytö viittaa siihen, että itkemällä keskushermosto yrittää palauttaa itsensä lepotilaan, kertoo Tiede-lehti (2004).

Kottlerin mukaan jokaisella ihmisellä on erilainen biologinen kyynelkynnys. Vaikka kaikki osaavat syntyessään itkeä, ajan mittaan jotkut menettävät tämän kyvyn.

Itkemättömyys tai tunteiden katoaminen voi liittyä masennukseen, mutta syynä voi olla myös taito. Kyyneleiden tuloa on opittu torjumaan tai hillitsemään ajattelemalla itkettävässä tilanteessa jotain aivan muuta. Kulttuuri ja kasvatus ovat ohjelmoineet moniin häpeän, jonka takia itkua pidetään sosiaalisesti sopimattomana ja osoituksena tunne-elämän tasapainottomuudesta tai heikosta luonteesta.

Terapeutti Kottler määrittelee kolme ehtoa, joiden on täytyttävä itkua varten.

Ensinnäkin ihmisen on oltava surullinen, riemuissaan tai hylätty, ja kokemuksen on oltava hänelle ennestään tuttu.

Toiseksi ihmisen on tunnustettava tilanteensa juuri sillä hetkellä.

Kolmanneksi hänellä on oltava halua näyttää kyynelillä, mitä hän sisimmässään oikeasti kokee.

Tutkimusten mukaan naisilla on paremmat fysiologiset ja biokemialliset valmiudet itkeä kuin miehillä. Tämä johtuu muun muassa hormonitoiminnasta.

Mutta vaikka naiset ehkä itkevät useammin ulkoisesti, meitä kaikkia itkettää yhtä usein, huomauttaa Kottler. Sukupuolirooliin kasvattaminen muokkaa miehet ja naiset ilmaisemaan itseään tietyillä tavoilla.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .