Vammaisten liikuntaharrastus voi olla monen esteen takana – kolmannes toimintarajotteisista aikuisista ei liiku ollenkaan

Vammaiset ihmiset liikkuvat ja kuntoilevat huomattavasti vähemmän kuin vammattomat. Se ei välttämättä ole kiinni halusta tai edes vammasta tai sairaudesta vaan siitä, että olosuhteet voivat estää liikunnan harrastamisen arjessa.

Teijo Pyykkösen ja Saku Rikalan viime vuonna julkaistusta, vammaisurheilua koskevasta selvityksestä käy ilmi, että puolet toimintarajoitteisista aikuisista harrastaa ulkoilua tai liikuntaa vähintään kerran viikossa, kun muusta väestöstä osuus on kolme neljäsosaa.

Toimintarajoitteisuudella tarkoitetaan myös sellaisia kognitiivisia (tiedollisia), psyykkisiä ja sosiaalisia tekijöitä, jotka voivat hankaloittaa liikuntaa siinä kuin fyysisen toimintakyvyn rajoitukset.

Noin kolmannes toimintarajoitteisista aikuisista ei harrasta liikuntaa ollenkaan, kun muilla vastaava osuus on noin kymmenesosa. Naisilla erot ovat vielä isompia kuin miehillä.

– Jos suomalaiset liikkuvat vähän, niin tämä porukka liikkuu vielä vähemmän, summaa Suomen Vammaisurheilu ja -liikunta VAU ry:n toiminnanjohtaja Riikka Juntunen.

– Onneksi viime vuosina on menty eteenpäin ja ratkaisuja on löydetty.

Vammaisten liikuntaharrastusta estävät tai hidastavat monet tekijät, joista vammattomien ei tarvitse välittää. Ne liittyvät esimerkiksi esteettömyyteen, apuvälineisiin, kuljetuksiin sekä ohjaajiin ja avustajiin.

Juntusen mukaan liiton jäseniltä tulleissa palautteissa nousevat useimmiten esiin samat harrastamista estävät tekijät.

– Kuljetuspalvelut, avustaja ja välineet. Sekä neljäntenä sosiaalisuus ja yhteenkuuluvuus: haluaisin liikkua yhdessä kavereiden kanssa, mutta se ei välttämättä onnistu.

Vaikeavammaisella ihmisellä on lakisääteinen mahdollisuus maksutta 18 yhdensuuntaiseen, jokapäiväiseen elämään kuuluvaan asiointi- ja vapaa-ajan matkaan kuukaudessa.

– Se rajoittaa aika paljon, jos haluaisit harrastaa jotain säännöllisesti, Juntunen toteaa.

Jyväskylän yliopiston liikuntakasvatuksen laitoksen lehtori Terhi Huovinen toteaa, että liikkuminen jää, jos se on kovan taistelun takana.

– Tietäähän sen kenestä tahansa, ettei se liikkumaan lähtemisen kynnys aina niin matala ole. Sohva kutsuu meitä kaikkia. Mutta jos liikkuminen on lisäksi hankalaa, se jää helposti tekemättä.

 

Esteenä voi olla myös sopivien liikuntapaikkojen ja -varusteiden puute.

– Tarvitaan esteettömiä liikuntatiloja, mutta myös vammaisen ihmisen lähiympäristön pitäisi olla sellainen, että siellä pääsee liikkumaan ja ulkoilemaan esteettömästi, Juntunen sanoo.

– Vammainen voi tarvita liikuntaharrastukseensa apuvälineitä, jotka ovat monesti kalliita. Olisi tärkeää voida lainata niitä, mieluiten omalta paikkakunnalta. Alueelliset erot ovat suuria, sillä harrastuksissa tarvittavat apuvälineet ovat harkinnanvaraisia.

Välineitä voi jonkin verran vuokrata myös valtakunnallisesta välineet.fi-palvelusta.

Kaiken perustana on kuitenkin tiedonsaanti ja mahdollisuus päästä kokeilemaan eri liikuntalajeja. Osa haluaa tehdä sen nimenomaan vertaisryhmässä

– Aloittamisen kynnys on yleensä tosi korkea. Moni on sanonut uutta lajia kokeiltuaan, että "en kuvitellut, että voisin tehdä tällaista", Juntunen kertoo.

– Lajikirjo on nykyisin iso, ja uusia lajeja kehitellään jatkuvasti.

Tällaisia ovat esimerkiksi sähköpyörätuolijalkapallo ja sisäcurling.

Kokeilujen jälkeen tarvitaan harrastusmahdollisuuksia. Urheiluseurojen kyvyssä ottaa vammainen ihminen mukaan toimintaan on isoja eroja.

– Seurojen valmentajilla ja ohjaajilla voi olla ennakkoluuloja, vaikka usein vammaisten osallistuminen onnistuu aika pienillä jutuilla, Huovinen toteaa.

Rajoitteista huolimatta periksiantamaton asenne ja ennakkoluulojen voittaminen voivat viedä pitkälle.

– Jos asennetta ja motivaatiota on, moni ongelma on ratkaistavissa, Juntunen kertoo.

– Moni myös liikkuu omaehtoisesti vaikka pyöräillen ja kelaillen, Huovinen muistuttaa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .