Kylässä Vihervaaran Annalla itäisessä Kanadassa – katso kuvat

Siinä se on: Green Gables, suomeksi Vihervaara. Kun L.M. Montgomery kirjoitti klassikon asemaan nousseita Anna-kirjojaan, hän ajatteli kuulemma juuri tätä valkoisella ja vihreällä maalattua taloa.

Olemme Kanadassa Prinssi Edwardin saarella (P.E.I.), jonne on syntynyt kokonainen teollisuudenhaara Montgomeryn kirjojen ympärille. Charlottetownissa esitetään 54. vuotta peräkkäin Anne of Green Gables -musikaalia, joka kerää keskimäärin 27 000 katsojaa kesässä. Anna-oheistuotteiden kirjo on lähes loputon.

Vihervaaraa esittävä tila Cavendishissa kuului aikoinaan Montgomeryn serkuille. Maatila on sittemmin muutettu kunnon turistirysäksi. Kauniina kesäpäivänä 1800-luvun asuun sisustetun talon läpi kuljetaan jonossa ja kurkitaan huoneisiin, joissa Anna olisi voinut asua.

Pihapiiriä ympäröivässä Annan ”kummitusmetsässä” ei tarvitse enää pelätä haamuja vaan korkeintaan hutilyöntejä, sillä metsäsaareketta ympäröi golf-kenttä. Metsän toisella puolella on Montgomeryn hauta ja kirjailijan kotitalon kivijalka.

Cavendishin kylään on rakennettu myös kuvitteellinen Avonlean kaupunki, jonka juna-asemalle orpotyttö kirjasarjan alussa saapuu Charlottetownista. Nykyaikainen Anna joutuisi matkustamaan Cuthbertin perheeseen ehkä fillarilla, sillä saaren junaraiteet purettiin ja muutettiin retkeilyreitistöksi jo vuosikymmeniä sitten.

 

Prinssi Edwardin saari on Kanadan pienin provinssi, jossa asuu noin 150 000 ihmistä. Kauniisti kumpuileva P.E.I. on Montgomeryn kirjojen ohella kuuluisa hiekkarannoistaan ja perunanviljelyyn otollisesta punaisesta mullastaan – saarella kasvatetaan jopa kolmasosa koko Kanadan perunasadosta.

Ympäröiviltä vesiltä nousee hummereita, simpukoita ja muita merenherkkuja. Näillä leveysasteilla merivesi on keskikesälläkin sen verran viileää, että uiminen vaatii annamaista päättäväisyyttä.

Retki saarelle kannattaa aloittaa viereisestä Nova Scotian provinssista, joka roikkuu pienellä maakannaksella kiinni muussa Pohjois-Amerikassa. Sen pääkaupunkiin Halifaxiin pääsee Helsingistä näppärästi yhdellä koneenvaihdolla Reykjavikin kautta.

Halifax on kuuluisa kahdesta synkästä tapahtumasta. Titanicin upottua vuonna 1912 hukkuneet koottiin ensin Halifaxiin, sillä se oli lähin satamakaupunki. Viisi vuotta myöhemmin puolet Halifaxista lensi taivaan tuuliin, kun räjähdelastissa ollut laiva törmäsi toiseen kaupungin satama-altaassa. Noin 2 000 ihmistä kuoli. Molempiin tapauksiin pääsee tutustumaan Halifaxin merenkulkumuseossa.

Nykyaikainen Halifax on noin 400 000 asukkaan siisti satamakaupunki. Sen kuvatuin maamerkki ovat rannassa retkottavat ”juopuneet valaisinpylväät”. Veijarimainen taideteos ei oikeastaan heijasta Atlantin provinssien yleisempää suhtautumista alkoholiin, sillä paikallisissa marketeissa ei myydä edes olutta.

Niemimaan länsilaidalle Annapolisin laaksoon on kuitenkin syntynyt rypäs viinitiloja, jotka kasvattavat pohjoisen Atlantin arvaamattomissa talvissa pärjääviä lajikkeita.

Halifaxista lounaaseen sijaitsevassa Lunenburgin entisessä kalastajakaupungissa vaalitaan alueen viinatrokarien mainetta. USA:n kieltolain aikaan niin sanottu rommireitti kulki pohjoisesta Newfoundlandin vesiltä kauas etelään. Paikallinen Ironworks-rommitislaamo kunnioittaa perinteitä kypsyttämällä rommejaan kaupungin satama-altaassa kelluvassa proomussa.

Kanadalaisilla on kohta taas jotain, mitä etelänaapuri ehkä haluaa, sillä maa laillistaa kannabiksen lokakuussa. Myynti tulee valtion tarkkaan valvontaan, mutta jokaiselle kotitaloudelle sallitaan neljä marihuana-kasvia omaan käyttöön. Lakimuutos ei ole aiheuttanut pelkkiä riemunkiljahduksia konservatiivisissa Atlantin provinsseissa, joissa törmää todennäköisemmin kirkkoon kuin viinakauppaan.

 

Matkalla Halifaxista P.E.I.:lle kannattaa piipahtaa Truron kaupungissa vilkaisemassa yhtä alueen luonnonihmeistä. Vuorovesien vaihtelu on näillä nurkilla ennätysmäistä: merenpinta nousee ja laskee kuun vaiheista riippuen jopa 15 metriä. Trurossa yksi Fundynlahteen laskevista joista muuttaa kulkusuuntaansa kaksi kertaa vuorokaudessa vuoroveden mukana. Minuuteissa täyttyvä joenuoma on vaikuttava todiste luonnonvoimista.

Prinssi Edwardin saarelle pääsee joko 13 kilometriä pitkää Confederation-siltaa pitkin tai lautalla. Viehättävänä erityispiirteenä voi pitää sitä, että vasta saarelta pois lähteviä veloitetaan. Siltamaksu on 30 euroa, reilun tunnin lauttamatka maksaa noin 50 euroa.

Saaren pääkaupunki Charlottetown on Vihervaaran Annan myöhempi opiskelupaikkakunta ja tunnettu kauniista vanhoista puutaloistaan. Kaupunki on historiallisesti tärkeä myös siksi, että siellä allekirjoitettiin vuonna 1867 nykyisen Kanadan valtion syntymiseen johtanut sopimus.

 

Atlantin provinssien kulttuuri on mielenkiintoinen yhdistelmä skotlantilaisia, englantilaisia ja ranskalaisia vaikutteita, sillä niiltä nurkilta alueelle aikoinaan muutettiin.

Ranskalaiset hävisivät taistelun alueen herruudesta jo 1740-luvulla Louisbourgin linnoituksessa. Lohdutuksena tuli kakkoskielen asema. Kulttuurimatkailijan kannattaa ehdottomasti hakeutua paikalliseen ceilidh-illanviettoon, joka on hulvaton yhdistelmä alueen juurevaa kansanmusiikkia, tanssia ja stand up -komiikkaa.

Kun Atlantin provinssien asukas lähtee iltamista kotiinsa, hän nappaa grilliltä ehkä mukaansa kunnon annoksen poutinea. Quebecista lainattu mättöruoka on yhtä kuin ranskalaiset perunat, juustoklönttejäja ruskeaa kastiketta.

Hieman sivistyneemmin perunaa nautitaan perinteisessä P.E.I.:n perunapiirakassa, jossa on kerroksittain perunaa, cheddar-juustoa ja pekonia.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .