Essee: Politiikka on rikki, mutta suomalainen kansanvalta olikin vanhentunut jo syntyessään

Suomalainen demokratia on neljäntoista miehen luomus, kirjoittaa tietokirjailija Timo J. Tuikka.

Kahdenkymmenen vuoden ajan Timo J. Tuikka äänesti aina arvojaan parhaiten vastannutta ehdokasta – ja tuli samalla äänestäneeksi seitsemää eri puoluetta. Sitten hän lopetti kokonaan äänestämisen eduskuntavaaleissa. Tässä esseessä poliittiseen historiaan erikoistunut tietokirjailija Tuikka pohtii, miksi Suomen demokratia on harvainvaltaista, miksi puolueet ovat luotaantyöntäviä ja miksi korruptio rehottaa kunnissa. Lopuksi politiikan monitoimimies Jussi Lähde suostuttelee Tuikan lopettamaan äänestyslakkonsa.

Oikeustieteen professori Robert Hermansonia (1846–1928) voidaan pitää Suomen demokratian isänä. Silti vain harva on kuullut hänestä.

Hermanson johti keväällä 1906 eduskuntauudistuskomiteaa, joka muotoili Suomen edustuksellisen demokratian. Kansanvallan pelisäännöt laadittiin harvainvaltaisesti. Kansalta ei kysytty silloin (eikä koskaan myöhemminkään), millaisen demokratian he haluaisivat.

Demokratiamme muotoilivat neljätoista miestä, jotka olivat silloisten valtapuolueiden valitsemia.

Keväällä 1906 Säätytalossa oli politiikan viidakko, jossa juoniteltiin, liittouduttiin yli puoluerajojen, pelättiin pettureita ja lopuksi äänestettiin maalle yksikamarinen eduskunta.

Suomen 112 vuoden takainen demokraattinen järjestelmä on kestänyt nykypäivään hämmentävän hyvin. Valitsemme yhä kaksisataa kansanedustajaa belgialaisen matemaatikon Victor D’Hondtin vuonna 1878 kehittämällä vaalitavalla, jota jopa uudistuskomiteassa pidettiin jo tuolloin pahasti vanhentuneena.

Demokratiamme on myös siinä suhteessa seisahtunut järjestelmä, että sitä on kritisoitu samoista asioista jo toista vuosisataa.

Viime keväänä ilmestyneessä kirjassaan Vapauden voitto kokoomuksen kansanedustaja Elina Lepomäki arvosteli, että hänen puolueessaan ”valtaa käyttää tilataksiin mahtuva miesporukka”.

Demokratiamme neljätoista kantaisää olisi saatu 112 vuotta sitten sullottua suureen vossikkaan. Kansanvallan harvainvaltaisuus aiheutti tuolloin laajaa kansalaiskritiikkiä ja valtavia torikokouksia.

Nykyajassa onkin pelottavaa se, että pidämme tilataksidemokratiaa historiallisena itsestäänselvyytenä. Demokratiamme alkuvaiheessa mikään ei kuitenkaan ollut selvää: ei esimerkiksi naisten ääni- ja vaalioikeus.

Vanhoillinen Hermanson ei luottanut naisen pystyvän tekemään poliittisia päätöksiä. Onneksi uudistuskomitean ja säätyvaltiopäivien herraköörissä oli sen verran uuden vuosisadan hengen ymmärtäneitä poliitikkoja, että ensimmäisessä, vuoden 1907 eduskunnassa nähtiin yhdeksäntoista naista.

Miina Sillanpäästä ja kumppaneista kului 93 vuotta siihen, että ensimmäinen naispresidentti iski muumilaukkunsa lasikaton läpi. Kolme vuotta myöhemmin suomalaiset seurasivat ensimmäisen naispääministerin Anneli Jäätteenmäen kujanjuoksua Kultarantaan, jossa hän jätti eronpyyntönsä presidentti Tarja Haloselle.

Jottei tästä kirjoituksesta tulisi synkkää yksinpuhelua, pyydän politiikan monitoimimiehen Jussi Lähteen mukaan kommentaattoriksi. Lähde on tuttu politiikan ystäville esimerkiksi Yle Radio 1:n taannoisesta Leikola ja Lähde -ohjelmasta.

– Minusta on yllättävää, ettei Me too -keskustelu ole levinnyt puolueiden menneisyyttä ja nykyisyyttä koskevaksi, Lähde sanoo.

Hänellä on pointti.

Lähde puhuu ”Me too -pöydän putsaamisesta” muttei tarkoita pelkästään seksuaalista ahdistelua vaan politiikkamme toimintakulttuuria ja tasa-arvokäsityksiä.

– Edelleenkin monet naiset joutuvat taistelemaan poliittisessa järjestelmässä eltaantunutta väheksyntää vastaan. Sitä esiintyy erityisesti kuntatasolla.

Tasa-arvokysymykset ovat vain demokratiamme rakenteellisten ongelmien jäävuoren huippu. Kansanvaltamme perusta on valettu puolueiden varaan, ja ne mieltävät itsensä valtiotahdon edustajiksi.

Kun SDP, keskustan edeltäjä maalaisliitto ja kokoomus parkuivat synnyintuskissaan, Suomi oli maatalousvaltainen kehitysmaa ja huutolaislapsia kaupattiin kuin orjia. Maassa taisteltiin kahdeksan tunnin työpäivästä, torpparivapautuksesta, kansanvallan luonteesta ja sisällissodassa.

Puoluedinosaurukset selvisivät hengissä halki kuohunnan vuosisadan, mutta ne perustettiin toisenlaisen ajan haasteisiin, ei sote-uudistusta tekemään. Jos puolueet perustettaisiin nykysuomalaisten arvojen pohjalle, niistä tulisi toisennäköisiä ja -nimisiä.

Onko demokratiamme ydinongelma siis se, että 1900-luvun alun puolueet ovat muinaisjäänteitä?

– Ei ole, vastaa Lähde.

– Suurin rakenteellinen ongelma on se, että puolueiden piirijärjestöissä asioista päättää pieni, usein miesten, sisäpiiri. Se on muiden toimijoiden kannalta äärettömän epämotivoivaa ja luotaantyöntävää.

Nykydemokratiassa nopeat peliliikkeet ja mielikuvat ovat korvanneet yhteiskunnallisen idean etsimistyön ja aatteellisen johtajuuden.

– Olen 1990-luvulta lähtien kysellyt eri puolueilta, kuka on keskeinen ideologinne, Lähde naurahtaa ja sanoo jääneensä vähille vastauksille.

Ainakin keskustassa se on vuonna 1930 kuollut Santeri Alkio, jonka aatteelliseen perintöön keskustajohtaja Juha Sipilä yhä vetoaa.

Lähteen mukaan puolueilla on yhtä vähän uudistumiskykyä kuin tiuhaan tahtiin vaihtuvilla puoluejohtajilla ja puoluesihteereillä on valtaa puolueeseensa.

– Äärettömän epädemokraattiset puolueet ovat ankkuroineet itsensä kiinni menneeseen maailmaan, eivätkä ne kykene uusiutumaan.

Hetkinen! Tämä kritiikkihän kuulostaa tutulta.

Toimittajat talloivat toisiaan eduskunnassa huhtikuussa, kun kansanedustaja Harry Harkimo kertoi ääni väristen jättävänsä kokoomuksen.

Kun Harkimo ja SDP:n entinen kansanedustaja Mikael Jungner tiedottivat perustavansa Liike Nyt -kansanliikkeen, media keskittyi kyseenalaistamaan kaksikon poliittisia motiiveja. Viime aikoihin asti media on pyörinyt nimien ympärillä. Esimerkiksi elokuun lopussa otsikoihin nousi se, että julkkisliikemiehet Seppo ”Sedu” Koskinen ja Jethro Rostedt ovat hypänneet Harkimon ja Jungnerin porukkaan.

Vähemmälle pohdinnalle media on jättänyt sen, mitä Liike Nyt itse asiassa kritisoi.

Se kritisoi demokratian harvainvaltaisuutta, vanhanaikaisia rakenteita, puoluekuria ja kansalaisten mitättömiä vaikutusmahdollisuuksia itseään koskeviin asioihin.

Alamaisuudella on Suomessa pitkät perinteet halki Ruotsin ja Venäjän vallan ajan. Itsenäisyyden aikana alamaiset ovat sentään vaalien alla hetkellisesti nousseet äänivaltaisiksi kansalaisiksi. Vaalien välissä suorat vaikutusmahdollisuudet ovat kuitenkin vähissä.

Jussi Lähde allekirjoittaa Harkimon ja kumppaneiden harvainvaltakritiikin, mutta hänen mielestään poliitikkojen ei kannattaisi perustaa puolueiden ulkopuolisia kansanliikkeitä.

– Vallankumouksen pitäisi tapahtua puolueiden sisäisessä toimintakulttuurissa.

Niin pitäisi, mutta se on epätodennäköistä. Puolueet ovat yli sadan vuoden ajan tottuneet säätelemään eduskunnassa paitsi demokratian kehitystä myös omia pelisääntöjään. Jos suuryritykset saisivat yhtä vapaasti säännellä omaa toimintaansa, siitä tuskin seuraisi yhteiskunnalle mitään hyvää.

Lähteen mielestä demokratiamme tarvitsisi määräaikaiskatsausta. Hän ehdottaa, että puoluepolitiikan ulkopuolisista ihmisistä asetettaisiin demokratian ja puoluetoiminnan kehitystä pohtiva työryhmä.

Se olisikin parempi vaihtoehto kuin puolueiden aika ajoin koostamat demokratiaraportit, joissa todetaan lopuksi, ettei ole kovin suuria uudistamistarpeita.

Kansalaisaloite on ollut 2000-luvun harvoja uudistuksia, jotka ovat parantaneet kansalaisten vaikutusmahdollisuuksia.

Poliittinen eliitti on kuitenkin suhtautunut demokratian laajennukseen kuin halpaan makkaraan. Esimerkiksi eduskunnan varapuhemies Mauri Pekkarinen (kesk.) valitteli Keskisuomalaisessa kuluvan vuoden maaliskuussa, että kansalaisaloitteet vievät aikaa ”varsinaiselta lainsäädäntötyöltä”.

Olemme Lähteen kanssa yhtä mieltä siitä, että eduskunta on mainettaan parempi lainsäätäjä mutta huono oman toimintansa säätelijä. Kun taivastelen, miten puolueet vedättävät meitä alamaisia vuosisadasta toiseen, Lähde muistuttaa politiikan olevan mahdollisen taidetta, ”jossa tapahtuu usein se, mikä ei ole oletettavaa”.

Arkadianmäen poliittiset akrobatiaesitykset vain tuottavat valitettavan usein epäkansanvaltaisia tuloksia.

Viime vuoden kesäkuussa Jyväskylästä kuului kummia. Väistyvän puheenjohtajan Timo Soinin järkytykseksi puoluekokous valitsi perussuomalaisten puheenjohtajaksi Jussi Halla-ahon. Soinin suosikki seuraajakseen oli Sampo Terho.

Soini joutui niittämään mitä oli koko 2000-luvun kylvänyt: humaani ääntenkalastaja oli sallinut kovan linjan maahanmuuton vastustajien tulla poliittiseen luomukseensa. Ulkoministerin salkustaan Soinin ei kuitenkaan tarvinnut luopua, sillä nykyisin sinisinä tunnettu ryhmä erosi perussuomalaisista.

Sinisillä on yhä alle tuhat jäsentä. Se merkitsee, että yhtä ministeriä kohti jäseniä on alle kaksisataa. Vertailun vuoksi: kokoomuksella on yhtä ministeriä kohti noin 7 000 jäsentä ja keskustalla 16 000.

Siniset on myös siitä outo hallituspuolue, ettei se saanut edellisissä eduskuntavaaleissa yhtään ääntä. Epäkansanvaltaisuus ei hallituskumppaneita häirinnyt.

Lähde sanoo, että tällaiset ”vippaskonstit” nakertavat entisestään kansalaisten luottamusta politiikkaan ja hallitukseen.

– Se näkyy negatiivisena myös keskustan ja kokoomuksen kannatuksessa ja tuottaa ansiotonta arvonnousua oppositiopuolueille.

Lähteen mielestä on hälyttävää, ettei puolueissa käyty laajempaa eettistä pohdintaa siitä, miten hallitus jatkoi taivaltaan muina miehinä. Kirjailija Paavo Haavikko (1931–2008) kirjoitti jo kauan sitten: ”Parodia on jo kauan ollut mahdotonta. Ne tekevät se itse.”

Tämän hetken hauskin poliittinen satiiriohjelma onkin Ylen puoli yhdeksän uutiset, joka parodioi itseään vuosikymmenestä toiseen analysoimalla otsa rutussa puolueiden kannatuskäyriä. Parin prosenttiyksikön kannatusheilahduksien syitä eritellään kolme vuotta ennen eduskuntavaaleja yhtä perusteellisesti kuin joutavanpäiväisiä somekohuja Helsingin Sanomissa.

Lisäksi kannatusmuutokset henkilöidään. Puoluejohtajien päitä asetellaan kannatuksen notkahduksesta pölkylle, vaikka heilahdus pysyisi virhemarginaalin rajoissa.

Voi myös kysyä, kuinka merkittävä on edes vaalitulos, kun puolueet voivat päästä suuresta tappiosta huolimatta hallitukseen. Itsensä vuosiksi 1979–2015 hallitustuoleihin pultannutta RKP:tä eivät kannatusmuutokset paljon heilautelleet.

Nykyisellä pääministerivaalien aikakaudella puolueiden on kuitenkin tärkeää saavuttaa ykköstila ja ajoittaa kuntohuippunsa eduskuntavaaleihin.

Lähteellä on herkullinen vaalimenestysresepti:

– Suomalaisessa demokratiassa vaalivoiton saa se, joka on kertonut vähiten tulevista tavoitteistaan ja suunnitelmistaan.

Lähde pohtii politiikan olevan lyhytnäköistä myös siksi, että puolueista on tullut kuin yrityksiä. Ne vain tavoittelevat taloudellisten voittojen sijaan vaalivoittoja.

– Vaalitappion jälkeen puolue joutuu kriisiyrityksen tavoin leikkaamaan ja irtisanomaan henkilökuntaansa. Siksi se ei pysty uudistumaan, ja tästä seuraa riutumisen kierre.

Pääministeri Alexander Stubb (kok.) toitotti kevään 2015 eduskuntavaalien alla, että politiikka on rikki. Iskulause kohosi nopeasti poliitikkojen muotihokemaksi.

Mutta kuka politiikan oli rikkonut? Vaikka Stubb kehotti puolueita katsomaan peiliin, poliitikot eivät ottaneet vastuuta yhteiskunnan käyttöjärjestelmän särkemisestä. Vandaalit löytyivät muista puolueista.

Demokratiaa ei voi suoraan verrata tietokoneiden käyttöjärjestelmään, mutta pahasti jumittavaa kansanvallan ohjelmistoa voisi päivittää hieman useammin.

Viime vuonna kirjailija ja tutkija Jari Ehrnrooth löysi Ylen kolumnissaan politiikan rikkoutuneeksi kohdaksi puolueiden autoritääriset hallintatavat ja median poliittiset piiloagendat.

– Kun puolueet ja media ovat rikki, niin kansalaiset ne vasta rikki ovatkin, Lähde jatkaa ajatusta.

Ehrnrooth huomioi kolumnissaan myös Urho Kekkosesta Sauli Niinistöön jatkuneen presidenttien puhetavan, joka korostaa kansakunnan yhtenäisyyttä: ”Eihän demokratian tarkoituksena ole luoda yhtenäisyyttä vaan paljastaa epäyhtenäisyys ja luoda loputon kiista, mielipiteiden hajonta, erimielisyyksien kirjo, joka perustuu kansalaisten yksilöllisten käsitysten jatkuvaan uudistumiseen, elinvoimaiseen kuohuntaan.”

Kuohunnan on kuitenkin hyvä pysyä tolkun rajoissa. Sisällissodan jälkeen kesti puoli vuosisataa rauhoittaa ylikierroksilla käynyt poliittinen kieli – ja sitten mentiinkin toiseen ääripäähän.

Kekkosen merkittävin perintö on konsensusyhteiskunta. Hän opetti ja pakottikin keskenään riitelevät puolueet yhteistyöhön. Konsensus jatkuu 2010-luvullakin. Puolueet ovat edelleen valmiita hallitusyhteistyöhön lähes kenen tahansa kanssa.

Kokoomusjohtaja Jyrki Katainen ojensi kevään 2011 eduskuntavaalien jälkeen kätensä pahimmalle aatteelliselle vastustajalleen vasemmistoliitolle. Äänestipä vaaleissa kokoomusta tai vasemmistoliittoa tai mitä tahansa, sai oikeistovasemmistopurilaisen, jonka mausteina olivat SDP, RKP, vihreät ja kristillisdemokraatit.

Pienessä valtiossa on järkevää soutaa samassa veneessä, mutta demokratian valinnanvapauden kannalta on ongelmallista, jos soutujoukkue valitaan vasta kilpailun jälkeen kabinetissa.

Nykyisin suomalainen konsensus kulminoituu presidentti Niinistöön, jonka kansansuosio hätyyttelee diktaattorien ja 1970-luvun Kekkosen lukemia.

Niinistön voitto oli kirkossa kuulutettu jo ennen viime kevään presidentinvaaleja, mutta siitä huolimatta äänestysprosentti kohosi lähes eduskuntavaalien tasolle ja huomattavasti kuntavaaleja korkeammaksi. Selkeys tekee presidentinvaaleista suositut.

– Suomeen tuli avoin presidentinvaalikampanjointi vuonna 1994. Siitä lähtien puolueiden ulkopuoliset ovat pystyneet osallistumaan kampanjointiin ja poliittiseen työhön. Puolueet eivät ole oppineet siitä mitään, sanoo Lähde, joka osallistui Martti Ahtisaaren voitokkaaseen kampanjaan.

– Jos eurovaaleja ei lasketa, äänestysprosentti on sitä korkeampi, mitä kauempana asiat ovat. Onhan se hirveää, Lähde tokaisee ja viittaa kuntademokratiaan.

Yksi kevään 1918 sisällissodan syttymistä vauhdittanut tekijä oli Suomen pahasti vanhentunut kuntademokratia, jossa kuntalaisten äänet oli sidottu veronmaksukykyyn.

Sata vuotta myöhemmin meillä kaikilla on tuloistamme riippumatta kuntavaaleissa käytettävissämme yksi ääni joka neljäs vuosi, mutta kuntademokratia vaikuttaa yhä pahasti vanhentuneelta.

Lähteen mielestä juuri kunta olisi oivallinen paikka tehdä rohkeita demokratiakokeiluja ja saada ihmiset osallistumaan sellaiseen päätöksentekoon, joka vaikuttaa suoraan heidän elinpiiriinsä.

Yksi ratkaisu voisivat olla internetin kuntalaisäänestykset. Lähde kuitenkin huomauttaa, että monet kysymykset vaativat asiantuntemusta, eikä hän ole vakuuttunut siitä, että kuntalaiset ottaisivat asioista selvää paremmin kuin poliitikot.

Toinen ongelma on se, että Suomessa on paljon pieniä kuntia, mikä tarkoittaa pieniä piirejä.

– Pienemmissä kunnissa epäterveet tilanteet ovat arkipäivää. Ensin sama ihminen voi olla poliitikkona päättämässä rakennusasioista ja kynnyksen yli astuttuaan laittaa rakennusurakoitsijan lippalakin päähänsä, Lähde sanoo.

Suomi on siinä mielessä hyväuskoinen valtakunta, ettei täällä ole poliittista korruptiota, koska korruptiota ei tunnisteta korruptioksi. Hyvä veli -järjestelmät ja maan tavat elävät syvällä kansanvallan ikiroudassa.

Sananvapaus on demokratian herkin säteilymittari. Parlamentaarinen kulttuurimme on siinä suhteessa erittäin lyhyt ja ohut.

Tuntuu hassulta ajatella, että vielä kouluaikoinani 1980-luvulla laatulehdet eivät voineet kirjoittaa (ulko)poliittista faktajournalismia. Ne julkaisivat uskomattomia YYA-satuja ja Lenin-loruja.

Sotien jälkeinen poliittinen järjestelmämme oli Neuvostoliiton romahtamiseen saakka tukemassa syrjimisen ja kiusaamisen kulttuuria jopa siinä määrin, että ulkopoliittisten toisinajattelijoiden kiusaajia lahjottiin valtion korkeimmin kunniamerkein.

– Tilataksissa istuu kuitenkin enemmän ihmisiä kuin Kekkosen Cadillacissa, Lähde letkauttaa ja vakavoituu.

– Suomi tarvitsisi laajaa puhdistavaa keskustelua puolue-eliitin menneistä väärinkäytöksistä. Kansalaisilla on oikeus odottaa postuumia pohdintaa siitä, missä on tullut tehtyä väärin. Menneillä poliittisilla päätöksillä on ollut traumaattisia vaikutuksia monille suomalaissuvuille.

Kansanvallan traumojen ohella on kuitenkin muistettava, että demokratiamme on menestystarina. Se on kestänyt Venäjän sortotoimet, sisällissodan ja sota-ajan. Se on kestänyt myös maailmansotien välisen äärioikeiston uhan, Neuvostoliiton ja kommunismin uhan, presidentin ylivallan ja 2000-luvun jatkuvan hallitusanarkian.

Sananvapauden suhteen elämme kulta-aikaa. Demokratiaamme tosin rajoittaa väärinymmärretty sananvapaus: nettikiusaaminen ja vihapuhe. Ne eivät kuitenkaan vielä vedä vertoja 1900–1950-lukujen poliittiselle kielenkäytölle.

Puskista huutelu on helpompaa kuin parannusehdotusten tekeminen. Miten sairasta kansanvaltaamme voisi siis parantaa?

Ensinnäkin ammattimaistamalla sitä:

– Nyt suomalainen poliitikko myy itseään kansalle sanomalla, etten ole oikea poliitikko vaan sinun puolellasi, Lähde sanoo.

– En veisi autoa korjaajalle, joka sanoisi, etten ole oikea mekaanikko vaan sinun puolellasi.

Poliittista pyrkimistä on aina pidetty häpeällisenä, joten poliitikot Urho Kekkosesta Juha Sipilään ovat kertoneet ”joutuneensa politiikkaan vahingossa”.

Toiseksi ottamalla käyttöön vaalirahakatto:

Median vuosina 2008–2011 paljastama vaalirahaskandaali oli niin mojova isku edustukselliselle demokratialle, ettei siitä Lähteen mukaan toivuta ilman vaalirahakattoa.

Mutta pystyvätkö puolueet siihen? Lähde uskoo niiden pystyvän sopimaan vaalirahakatosta, jos ”ulkopuolinen paine on riittävän suuri”.

Kolmanneksi avaamalla päätöksentekoa:

Suomalainen demokratia tarkoitti pitkään suljettujen ovien takana tehtävää päätöksentekoa. Lähde avaisi kansalaisille lisäovia ja mahdollisuuden vaikuttaa myös lainvalmisteluun.

– Alkushokin jälkeen kansalaisten kommentointi ja faktantarkastus tuottaisivat valmiimpia lakeja.

Demokratia on vaikeasti hallittavissa myös äänestyskopissa. Vuosina 1994–2014 äänestin aina vaaleissa arvojani parhaiten vastannutta ehdokasta – ja tulin samalla äänestäneeksi seitsemää eri puoluetta.

Mielestäni en ollut liikkuva äänestäjä, vaan Suomen puoluekenttä pyöri kuin piripäinen karuselli.

Ennen kevään 2015 eduskuntavaaleja menin äänestyslakkoon, kun en enää suostunut ostamaan sikaa säkissä. Äänen antaminen tuntui moraalittomalta, kun en voinut ennen vaaleja tietää, minkälaisen hallitusohjelman tai -kokoonpanon puolesta äänestän.

Lähde moittii lakkoani tehottomaksi vaikutuskeinoksi, sillä se näkyy vain nukkuvien sarakkeessa. Tyhjän äänestäminen olisi jo vähän parempi protestikeino.

– Ehdottomasti pitäisi olla mahdollisuus antaa järjestelmän vastainen ääni, Lähde sanoo ja nauraa, että puolueilla on näppinsä pelissä siinäkin, miten tyhjät äänet rekisteröidään.

Tuskin siis pääsen elinaikanani raksimaan äänestyskopissa ”en hyväksy sokkovaalitapaa” -ruutua, mutta voin kuitenkin käydä kirjoittamassa sen äänestyslippuun ensi keväänä.

Demokratia ei valmistu koskaan. Sitä täytyy vaalia ja siltä täytyy vaatia.

Lähteen mielestä kansallista populismikisaa johtaa suomalainen äänestäjä. Hänen mielestään äänestäjät demonisoivat perusteettomasti itse omistamaansa järjestelmää.

Mieleeni tulee SDP:n puoluesihteeri Unto Varjonen, joka kirjoitti vuonna 1945: ”Kullakin kansalla on sellainen demokratia kuin se ansaitsee, niin myös kullakin ikäpolvella.”

Olemmeko ansainneet tämän enempää?

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .