Heikompien puolesta – Claes Andersson kertoi haastattelussa vuonna 2015 pelkäävänsä "hyvinvoivan enemmistön diktatuuria"

Juttu on julkaistu Sunnuntaisuomalaisessa Minun Aikani -sarjassa 31.3.2015.

Heikompien puolesta

Claes Andersson on toiminut vähäosaisten hyväksi yli 50 vuotta.

Syksy 1967 oli Suomessa tappavan kylmä.

Loka–marraskuun pakkasyöt surmasivat Helsingissä yli 40 asunnotonta miestä, joista moni tuotiin Hesperian sairaalan intensiiviosastolle erään 30-vuotiaan lääkärin tutkittavaksi. Lääkärin nimi oli Claes Andersson.

– Se oli rankkaa mutta opettavaista, Andersson muistelee.

Synkällä syksyllä oli kuitenkin valonpilkahduksensa. Ihmiset järkyttyivät ja havahtuivat siihen, että Suomessakin saattoi tapahtua jotain tällaista. Syntyi vähäosaisten auttamiseksi tarkoitettu Marraskuun liike, jonka näkyvimpiin edustajiin Andersson kuului. Liike pyrki edistämään muun muassa asunnottomien, alkoholistien, mielisairaiden ja vankien olosuhteita.

– Me olimme aika aktiivisia. Keksimme kaikenlaisia jippoja: paneelikeskusteluja, mielenosoituksia, julkilausumia ja vankilavierailuja, Andersson kertoo.

Marraskuulaiset saivat myös konkreettisia muutoksia aikaan. Helsinkiin perustettiin asunnottomien Liekkimaja, mielenterveyshoito inhimillistyi, ja monet nykyisistä heikompiosaisten palveluista saatiin vireille.

– Suurin osa meidän ajamistamme asiois­ta toteutui lopulta tavalla tai toisella.

Kevät 2015 on ollut Suomessa varsin lämmin. Helmikuussa julkaistun kansainvälisen tutkimuksen mukaan Suomi on onnistunut  asunnottomuuden pitkäaikaishoidossa erinomaisesti, eivätkä ihmiset palellu yömajojen ansiosta enää hengiltä.

Claes Andersson, 77, ei silti hyrise pelkästä tyytyväisyydestä katsellessaan Jätkäsaaren asunnostaan alas Helsinkiin. Hän on huolestunut yhteiskunnan kehityksestä.

Sitä hyvinvointivaltiota, jota Andersson on ollut vuosikymmenten ajan rakentamassa, on 2000-luvulla hiljalleen purettu. Erilaiset leikkauslistat olivat kevään vaalikeskustelujen pääteema, ja tuleva hallitus alkaa pian karsia julkisia palveluita.

– Pelkään hyvinvoivan enemmistön diktatuuria. Jotkut pärjäävät hyvin, mutta huonosti pärjäävän kolmanneksen asema on heikentynyt, Andersson sanoo.

Suomi on hänen mukaansa tarjonnut pitkään tasa-arvoiset mahdollisuudet elää, kouluttautua, saada terveydenhuoltoa ja ikääntyä turvallisesti. Nyt Anderssonin mielestä epäoikeudenmukaisuus on lisääntymässä.

– 10–12 prosenttia väestöstä on aika huonossa jamassa. On työttömyyttä, asunnottomuutta ja syrjäytymistä. Meidän pitää pyrkiä siihen, että kaikki voisivat elää näkemättä nälkää.

Vähäosaisista huolehtiminen koskee etenkin terveydenhuoltoa. Andersson muistelee omaa eturauhassairauttaan, jota piti jonojen takia hoitaa muutama vuosi sitten Eiran yksityissairaalassa.

– Jumalauta, muutama laboratoriokoe maksoi tuhat euroa, Andersson tuohtuu.

Sen jälkeen lääkäri hoksasi siirtää Anderssonin julkiselle puolelle. Sairaala pysyi samana, samoin hoitohenkilökunta, mutta kaksi isoa leikkausta, joka olisivat yksityisellä puolella maksaneet yli 10 000 euroa, tulivat julkaisella puolella maksamaan noin 200 euroa.

– Erot ovat aika suuria, Andersson huokaa.

– Jos kaikesta tehdään bisnestä, se merkitsee terveydenhoidossa sitä, että joillakin ihmisillä on varaa hoidattaa itseään hyvin, mutta suurella osalla ei ole samoja mahdollisuuksia.

Julkisessa keskustelussa terveydenhuollon yksityistäminen esitetään usein toiminnan tehostamisena, joka säästäisi niin kuntien kuin veronmaksajienkin rahoja. Andersson on toista mieltä.

– Pahin esimerkki on Yhdysvallat. Siellä on maailman kallein terveydenhuoltojärjestelmä, mutta silti kolmasosa kansasta jää koko palvelun ulkopuolelle, Andersson kritisoi.

– Enkä ole koskaan ymmärtänyt, miksi julkisin varoin tuetaan niin paljon yksityistä terveydenhuoltoa esimerkiksi sairausvakuutuksen kautta. Jos se on kerran niin hyvää bisnestä, niin tulkoon sitten toimeen ilman tukia.

 

Kun Claes Andersson syntyi vuonna 1937, oli suomalaisen miehen keski-ikä noin 58 vuotta. Nyt hän kertoo tutkimuksesta, jonka mukaan yli puolet ruotsalaisista elää vuonna 2030 yli 90-vuotiaiksi. Sadassa vuodessa ihmisten elämään on tullut siis yli kolmannes lisää.

– Muutos vaikuttaa hirveästi siihen, kuinka terveydenhuolto ja vanhustenhoito voidaan järjestää, Andersson pohtii.

Osa palveluista on pakko leikata, etenkin nykyisellä ikärakenteella ja taloustilanteella. Andersson kaipaa kuitenkin keskustelua siitä, kuinka julkisen puolen hoitoja priorisoidaan.

– Hoidetaanko maksansiirto potilaalle, joka ei lopeta ryyppäämistä? Miten suhtaudutaan keuhkosairauksiin, jos potilas ei lopeta tupakanpolttoa? Andersson kysyy.

Esimerkiksi Englannissa vastaava keskustelu käytiin vuonna 2002, kun alkoholisoituneelle entiselle jalkapallotähdelle George Bestille tehtiin maksansiirto julkisin varoin. Best ei lopettanut juomista ja menehtyi kolmen vuoden päästä.

– Kalliita operaatioita ei ole järkeä tehdä, jos terveyden perusedellytykset eivät parane, Andersson näkee.

– Toki näitä priorisointeja tehdään tälläkin hetkellä tapauskohtaisesti. Esimerkiksi aivokirurgian puolella hoidossa olevilta ihmisiltä vedetään töpseleitä irti kaikessa hiljaisuudessa.

 

Yksi Marraskuun liikkeen tavoitteista oli kohentaa mielenterveyspotilaiden asemaa. Andersson oli muun muassa mukana laatimassa toimenpidelistaa psykiatristen potilaiden oikeusturvan parantamiseksi.

Vuonna 2015 tuo oikeusturva on hyvässä kunnossa, mutta samaan aikaan mielenterveysongelmia kuvataan suomalaiseksi kansantaudiksi. Esimerkiksi vuonna 1987 syntyneistä suomalaisista joka viides on käynyt psykiatrisessa sairaanhoidossa tai syönyt psyykenlääkkeitä.

Olisi silti liioittelua väittää mielenterveystyön menneen hukkaan. Andersson katsoo yksittäisten tilastojen sijaan isompaa kokonaisuutta.

– Suhtautuminen mielenterveyden ongelmiin on nykyisin paljon inhimillisempää ja suvaitsevaisempaa. 1960–70-luvuilla vallinnut hyssyttely ja häpeäminen ovat poissa. Asioista keskustellaan, kirjoitetaan ja annetaan tietoa.

Itse vuosikymmeniä psykiatrina toiminut Andersson muistuttaa, että mikään tilasto ei osoita suomalaisten olevan masentuneempia kuin aiemmin. Sen sijaan mielenterveysongelmien laatu, tyyppi ja uskallus kertoa niistä ovat muuttuneet.

– Tänä päivänä niin sanottuja puhtaita masennuksia ei juuri ole, vaan yleensä sairaus yhdistyy johonkin riippuvuuteen tai persoonallisuushäiriöön, mikä tekee auttamisen vaikeammaksi, Andersson pohtii.

 

Huoli tiivistyy yhteen lukuun: 430 000.

Se on niiden suomalaisten lukumäärä, jotka söivät vuonna 2014 mielenterveyslääkkeitä. Luku paljastaa sen, mikä mielenterveystoiminnassa on Anderssonin mukaan pahiten vialla. Sekä ongelmien hoito että lääketehtaiden johtama tutkimus keskittyvät lääkkeisiin, jolloin ihmisen sosiaaliset ulottuvuudet jäävät ilman huomiota.

– Psykiatria on mennyt aivokemian korostamiseksi. Luotetaan siihen, että löydetään oikea pilleri, joka ratkaisee ihmisten ongelmat. Se on harhaluulo.

Pelkkiä serotoniineja popsimalla ei Anderssonin mukaan parannu yksikään mielenterveyspotilas.

– Masennus- ja mielenterveyslääkkeiden vaikutukset eivät ole pitkäaikaistutkimuksissa juuri placeboa kummempia. Mutta hyvä bisnes se tietysti on, hän sanoo.

– Jenkeissä pari tutkimusinstituuttia tekee vieläpä töitä sen eteen, että uusia sairauksia saataisiin psykiatriseen diagnostiikkaan. Esimerkiksi ujous on ollut esillä – sen hoidollehan olisi Suomessa valtavat markkinat.

Andersson lainaa ongelmiin ratkaisuesityksen Peter von Baghin isältä Konrad von Baghilta, joka toimi 1950-luvulla psykiatrian professorina Oulussa.

– Hän sanoi, että me emme tarvitse lisää koulutettua psykiatrista työvoimaa vaan mahdollisimman toimivan kansalaisyhteiskunnan. Pitää panostaa siihen, että ihmisillä on aina jonkinlainen lähiverkosto ja he voivat löytää kumppanin, jonka kanssa puhua tärkeistä asioista, Andersson linjaa.

Tässä suhteessa tilanne ei ole suinkaan toivoton.

– Vaikka yhteiskunta on muuttunut kovemmaksi, on etenkin urheilun ja kulttuurin saralla paljon kansalaisaktiivisuutta.

 

Kun Claes Andersson kertaa elämäänsä vuosikymmen vuosikymmeneltä, on vaikea uskoa, että kyse on vain yhdestä ihmisestä. Niin paljon mies on ehtinyt tekemään.

On aktiivista kulttuurielämää: kirjoja, näytelmiä, runoja ja jazzmusiikkia. On urheilusaavutuksia: nousu jalkapallon pääsarjaan ja sulkapallon SM-hopea. On monipuolista yhteiskunnallista vaikuttamista ja pitkä, jo 22-vuotiaana Eskilstunassa alkanut lääkärin työura.

Kesken toimittajan äimistelyn Andersson muistuttaa, että maailma oli ennen erilainen. 1950-luvulla nuoria otettiin terveydenhuollossa vastuullisiin tehtäviin.

– Mutta olihan Eskilstunassa aluksi aika ahdistavaa, kun en tiennyt mistään mitään. Työhön kuului muun muassa koko ison sairaalan päivystys, Andersson muistelee.

Yhteistä Anderssonin työtehtäville, teksteille ja yhteiskunnalliselle toiminnalle on ollut heikompiosaisten puolustaminen. Samaa hän peräänkuuluttaa myös tulevilta sukupolvilta.

Jos Marraskuun liike kävi yhteiskunnan kehittyessä tarpeettomaksi, pitäisi Suomessa huolehtia siitä, ettei uudelle hyvinvointipalveluja vaativalle liikkeelle synny tarvetta.

– Pohjoismainen yhteiskuntajärjestelmä on osoittautunut maailman parhaaksi. Siitä kannattaa pitää kiinni.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .