Henri Ansiosta tuli Suomen ylivoimaisesti paras ultrajuoksija siksi, että hän rakastaa ruokaa

On hellepäivä Vantaalla. Paidaton Henri Ansio, 34, kaartaa lenkiltä kotipihaansa muutama minuutti ennen sovittua haastatteluaikaa.

Ansio on juuri juossut 30 kilometriä. Aikaa lenkkiin meni noin kaksi tuntia.

– Ei tarvitse lähteä enää illalla uudestaan, Ansio kuittaa.

Tavallisina päivinä Ansio juoksee kahdesti, aamuin ja illoin. Yhteismatkaa tulee päivästä riippuen 20–30 kilometriä. Juoksuttomia päiviä ei juuri ole.

– Siitä on tullut sellainen rutiini. Juoksen tavallisesti aika tarkkaan pari tuntia päivässä.

”Tule voittamaan, Henkka ei ole nyt täällä!”, mainosti Rukalla järjestettävä polkujuoksutapahtuma Nuts Karhunkierros viime vuonna. Ansio on suomalaisissa polkujuoksukisoissa niin ylivoimainen, että hänen poissaolonsakin käy mainokseksi.

Tänä vuonna hän oli Rukalla paikalla ja voitti odotetusti 55 kilometrin sarjan ajalla neljä tuntia ja 28 minuuttia.

Nuts Karhunkierros on yksi seitsemästä Buff Trail Tour Finland -polkujuoksukisan osakilpailusta. Ansio on voittanut kokonaiskilpailun jo useana vuonna peräkkäin – siitä huolimatta, ettei ole aina juossut kaikkia osakilpailuja.

Ansiolla on myös sadan kilometrin juoksun Suomen ennätys, 6.46. Tuolla vauhdilla olisi juostu lähes kolme kilometriä Cooperin testissä.

Ansion juoksuharrastus lähti laihduttamisesta. Yläaste- ja lukioiässä Ansio harrasti lähinnä jalkapalloa ja konsolipelejä. Paino ei tahtonut pysyä kurissa.

– Painoin enimmillään noin 110 kiloa. Tuntui, että jotain pitäisi tehdä, muistelee 187-senttinen mies, joka painaa nyt 80 kiloa.

Juoksu valikoitui lajiksi lähinnä sen takia, että lenkille oli helppo lähteä suoraan kotiovelta. Ansio juoksi pitkään pelkästään painonhallintamielessä, ei kilpaillakseen.

Syöminen onkin Ansion mielestä yksi lajin parhaista puolista.

– Syöminen on mukavaa hommaa, ja minulla on aina ollut hyvä ruokahalu. Juoksu on siitä hyvä laji, että kaloreita kuluu paljon ja saa syödä aika vapaasti mitä haluaa, Ansio nauraa.

Toisin kuin useimmilla kilpajuoksijoilla, Ansiolla ei ole mitään yleisurheilutaustaa. Kilpailemaan hän ryhtyi varsin myöhään. Ensimmäisen puolimaratoninsa Ansio juoksi 23-vuotiaana vuonna 2008.

– Ehdin lenkkeillä melkein kymmenen vuotta ennen kuin uskaltauduin ensimmäiseen kisaan. Ensimmäisen kokonaisen maratonin juoksin 2009.

Ensimmäinen maraton sujui Ansion mukaan melko hyvin aina kolmeenkymmeneen kilometriin saakka. Viimeisellä kympillä oli pakko pistää kävelyksi.

Aika oli siitä huolimatta harrastajalle kova, 3.31. Monelle juoksuharrastajalle jo neljän tunnin alitus on melkoinen haamuraja.

– Hyvät muistot ja juoksemisen nälkä siitä kuitenkin jäivät, Ansio muistelee.

Seuraavina vuosina Ansio pisteli muutaman maratonin vuoteen.

Ansio juoksi sekä ensimmäisen puolikkaan että ensimmäisen kokonaisen maratoninsa Turun Paavo Nurmi Marathon -tapahtumassa. Paimiosta kotoisin olevalle Ansiolle se on edelleen rakkain tapahtuma, kotikisa.

– Olen ollut joka vuosi mukana jollakin matkalla Paavo Nurmi -maratonilla. Kyllä sillä on erityinen paikka sydämessä, kun kilpailu-ura on alkanut sieltä. Nykyisin on myös mukavaa, kun porukka osaa kannustaa nimeltä.

Viime vuosina kisojen määrä on kasvanut rajusti. Nykyisin Ansio juoksee toistakymmentä maratonia tai sitä pidempää ultrakisaa vuodessa. Päälle tulevat lyhyempien matkojen kisat, joista Ansio ei edes pidä lukua.

– Valmentajaa minulla ei ole koskaan ollut, eikä oikeastaan edes tarkkaa treenikalenteria. Olen mennyt aika pitkälle omien tuntemusteni mukaan.

Ansio myöntää, että viime vuosina valmentajan hankkiminen on ollut mielessä.

– Toisaalta kehitys on jatkunut edelleen ilman valmentajaakin.

Ansio ei jäänyt juoksukoukkuun vielä ensimmäisillä juoksulenkeillään.

– Aloitin jostakin viidestä kilometristä, ja kyllähän se raskaalta tuntui.

Ansio nosti kilometrimääriä vähän kerrassaan. Hänen mielestään moni tekee virheen tavoitellessaan pitkiä matkoja liian nopeasti.

– Tämä laji vaatii ja opettaa kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä. Yhdessä vuodessa ei vielä pääse kovin kauas.

Käännekohta juoksu-uralla tapahtui vuonna 2011 Amsterdamissa. Tuolloin Ansio juoksi maratonin ensimmäistä kertaa alle kolmen tunnin.

– Silloin tuntui siltä, että en pysty enää tuon kovempaa juoksemaan. Sittemmin siitäkin ajasta on vielä melkein puoli tuntia lähtenyt pois, Ansio sanoo.

Ansion ennätys maratonilla on 2.27. Voimassa oleva Suomen ennätys on Janne Holménin 2.10.

Ansio arvelee, että useampi minuutti maratonin ennätyksestä olisi vielä tiputettavissa. Nyt kiinnostus suuntautuu kuitenkin ultramatkoille ja poluille.

– Maratonia ja ratajuoksuja tulee edelleen juostua, mutta polkujuoksut ovat kuitenkin nautinnollisempia jo luontoympäristönkin takia. Lisäksi omat ominaisuudet tuntuvat sopivan paremmin poluille ja pitkille matkoille.

Lyhin Ansion kisoissa juoksema matka on 1 500 metriä.

– Kyllähän se tuntuu siltä, että tällainen kankea diisseli ei pääse edes vauhtiin ennen kuin matka loppuu.

Ansion ensimmäinen ultrajuoksu oli sadan kilometrin kisa maantiellä vuonna 2013.

– Maratoneja oli tullut tahkottua jo viitisen vuotta. Piti saada jotain uutta tavoitetta, joten tuli sitten lähdettyä sadan kilometrin ultralle.

Toistaiseksi sata kilometriä on Ansion pisin matka. Hän kuitenkin arvelee tulevaisuudessa suuntaavansa vieläkin pidemmälle ultralle, esimerkiksi sadan mailin eli noin 160 kilometrin polkujuoksukisaan.

– Kai se on se itsensä voittaminen, mikä niissä kiinnostaa. Kyllä matkan aikana tulee monta kertaa ajateltua, että tämä on viimeinen kerta ja että mikä järki tässä oikein oli. Silti maalissa alkaa aika pian jo miettiä seuraavaa kisaa.

Myös siirtymä kaduilta polkujuoksuun oli eräällä tavalla sattuma. Ansio päätti testimielessä osallistua Pyhän tunturimaratonille vuonna 2014.

– Perheelläni on mökki Pyhällä, ja olen viettänyt siellä aikaa talvisin ihan pienestä pitäen. Niinpä päätin kokeilla kesän juoksukisaa niissä maastoissa.

Ansio ei ollut aiemmin juuri juossut metsässä. Hänellä ei ollut myöskään suunnistustaustaa, joka olisi auttanut metsässä juoksemisessa. Silti hän voitti ensiyrityksellä 43 kilometrin kisan tunturimaisemissa ja vaikeassa maastossa ajalla 3.34.

– Oli pakko todeta, että tämä on kivaa. Laji vei heti ensimmäisestä kisasta lähtien mukanaan.

Monen mielestä polkujuoksu on kokonaan eri laji kuin katujuoksu. Poluilla on juurakkoa, kivikkoa, louhikkoa, suota, pitkospuita, heinää, havuja, hyttysiä. Juoksemalla eteneminen vaatii koko havaintokyvyn, sillä jokainen askel on harkittava tarkkaan.

Vaikeimmissa paikoissa, kuten isoissa kivilouhikoissa tai jyrkissä ja pitkissä nousuissa, askellaji vaihtuu väistämättä kävelyyn. Lisäksi on tarkkailtava reittimerkintöjä ja osattava lukea karttaa, sillä etenkin pidemmillä yksinäisillä metsätaipaleilla eksyminen on todellinen riski.

Ansio ei pidä itseään erityisen hyvänä suunnistajana, joten yksin juostessa tekniikka on hyvä apu.

– Lataan usein reitin kelloon ja seuraan sitten vain viivaa kartalla.

Vaikka polut houkuttivat Ansiota heti, hänkin koki alkuun, että polku- ja katujuoksulla oli melko vähän tekemistä keskenään.

– Nyt kun tekniikka on hioutunut, ne tuntuvat enemmän samalta lajilta, Ansio arvioi.

Loukkaantumisriski on polkujuoksussa suhteellisen korkea.

– Metsässä tulee mustelmia ja venähdyksiä todennäköisemmin kuin katujuoksussa, mutta olen selvinnyt kaatumisista pienillä ruhjeilla, Ansio sanoo.

Polkujuoksussa Ansiota miellyttää juuri kokonaisvaltaisuus.

– Maantiellä ei tarvitse keskittyä juoksemiseen yhtä tarkasti kuin poluilla. Poluilla tunti hujahtaa yllättävän nopeasti, koska kaikki ajattelu on käytettävä juoksuun ja maastoon. Se on todella tehokasta nollausta esimerkiksi työasioista.

Ansio pitää erityisesti vaihtelevasta maastosta, sellaisesta kuin Rukan Karhunkierroksella tai Kolin Vaarojen maratonilla.

– Kansallispuistoissa on aina hienot maisemat ja hyvät polut. Ne ovat ehkä niitä hienoimpia kokemuksia.

Kesäkuun alkupuolella Ansio toteutti yhden suurimmista tavoitteistaan. Hän osallistui 87 kilometrin Comrades Marathonille Etelä-Afrikassa ja oli kisan seitsemäs ajalla 5.45.

– Se oli hieno kokemus, vaikka suomalaisista moni ei tapahtumaa edes tunne. Tuloksen ja suorituksen puolesta se oli ehkä onnistunein juoksu koko urallani.

Viikko Comradesin jälkeen Ansio osallistui Jukolan viestiin ”fiilistelymielessä”.

– Kävin kokeilemassa Jukolaa ja lähdin lähinnä nautiskelemaan. Kivaa oli, Ansio sanoo.

Jo kolme viikkoa tämän jälkeen Ansio juoksi Mont Blancin maratonin Alppien huipulla Ranskan ja Italian rajalla.

– Pitkien kisojen jälkeen olen maksimissaan pari päivää juoksematta. Ensimmäinen viikko on sellaista palauttavaa hölkkää. 3–4 viikkoa menee, että olen kokonaan palautunut.

Ansio arvelee pystyvänsä olemaan maksimissaan viikon kokonaan ilman juoksua.

– Sitten on pakko lähteä, tai alkaa pää sekoamaan.

Suomalaiset kisat Ansio käy voittamassa lähinnä harjoituksen vuoksi. Varsinaisia tavoitteita ovat suuret ulkomailla järjestettävät polkujuoksukisat, kuten Comrades ja useamman osakilpailun Golden Trail -sarja. Kisoja on silti huhtikuusta alkaen miltei joka viikonlopulle lokakuulle saakka.

Juokseminen ei kuitenkaan ole Ansiolle päätyö. Hän on koulutukseltaan diplomi-insinööri ja työskentelee tuotelaatuinsinöörinä elektroniikka-alalla.

– Käytännössä istun siis kahdeksan tuntia päivässä näyttöpäätteen äärellä. Juoksu on sille hyvää vastapainoa.

Matkustaminen kisoihin on kallista, eikä polkujuoksua voi sanoa hyväksi bisnekseksi. Ansiolla on sponsoreinaan muutama juoksuvarusteyhtiö, joten varusteista hänen ei juuri tarvitse maksaa. Sponsorit tai kisajärjestäjät ovat maksaneet myös osan juoksukisojen matkakuluista. Lisäksi kisoista saa pieniä palkkio­summia.

– Ei tässä kuitenkaan varsinaisesti plussan puolelle jää. Ei tätä rahan takia tehdä vaan intohimosta, Ansio summaa.

Ansio tietää, että pitkä matka vaatii enemmän henkistä kuin fyysistä kuntoa. Joka kisassa tulee hetkiä, jolloin tuntuu, että maaliin ei voi selvitä hengissä.

– Silloin pitää vain ottaa osatavoitteita ja ajatella, että selviää edes seuraavalle juottopaikalle. Kummasti ne jalat kuitenkin tulevat perästä, kun vain pää jaksaa niitä käskyttää, Ansio naurahtaa.

Huippujuoksijan vaikein hetki on lopulta aivan sama kuin amatöörillä tai sohvaperunalla.

– Kyllä vaikeinta on se lähteminen. Etenkin silloin kun sataa vettä tai räntää ja on pimeää. Aina se on kuitenkin kannattanut. Harvoin olo on lenkin jälkeen huonompi kuin ennen sitä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .