Intiassa tosimies kakkii edelleen pellolle, vaikka vessoja on tarjolla entistä enemmän

Neljävuotias Himansh hymyilee leveästi ja avaa vessan oven. Siinä se on, yksi Intian miljoonista uusista käymälöistä.

Intian hallituksen Puhdas Intia -hanke tähtää siihen, että intialaiset siirtyisivät ulkokykkimisestä siisteihin sisävessoihin. Toistaiseksi jopa 80 miljoonaa kotitaloutta on saanut uuden käymälän joko valtion tai erilaisten kansalaisjärjestöjen tuella.

Kun hanke viisi vuotta sitten alkoi, jopa 1,1 miljardia ihmistä teki päivittäin tarpeensa pelloille ja rannoille, kertoo Intian hallituksen raportti.

Hallituksen tavoitteena on saada vessa kaikkiin kotitalouksiin ensi vuoden lokakuuhun mennessä. Kiirettä pitää, sillä arvioiden mukaan ainakin puolet maaseudun kotitalouksista on vielä vessattomia – tai asukkaat eivät käytä vessaa, vaikka sellainen olisikin.

Vessojen puutteella on vakavia seurauksia. Jätevedet ja ulosteet päätyvät vesistöön ja ihmisten elimistöön. Huono hygienia saastuttaa juomavettä ja ruokaa ja tartuttaa tauteja.

Vuosittain satoja tuhansia lapsia kuolee Intiassa ripuliin. Ripuli on myös yksi syy lapsia vaivaavaan aliravitsemukseen.

Maailmanpankki on arvioinut, että huonon vessahygienian kerrannaisvaikutukset Intian bruttokansantuotteeseen ovat yli kuusi prosenttia.

Itse asiassa on Himanshin ansiota, että hänen perheensä käyttää nyt vessaa. Tytöllä oli pitkään vaikea ripuli, ja sairastelu johti aliravitsemukseen. Sitä hoidettiin kehitysyhteistyöjärjestö World Visionin tukemassa sairaalassa, ja järjestö päätti auttaa perhettä saamaan vessan.

Rajnandgaonin kaupunkia ympäröivällä alueella on muitakin perheitä, jotka ovat saaneet vessan World Visionin avulla. Järjestö hankkii aliravittujen lasten perheille vessan rakentamiseen tarvittavia materiaaleja.

Himanshin perhe sai valtion avustuksina kaksisataa tiiltä, oven ja katon, muu tuli World Visionilta.

– Maksettavaksi jäi lopulta vain 2 000 rupiaa (noin 24 euroa) rakennuskustannuksia, perheen äiti Kavita kertoo.

Myös muut suomalaiset kehitysyhteistyöjärjestöt, kuten Plan ja Unicef, rankentavat vessoja Intiaan.

Vessaa kelpaa esitellä, sillä se on puhdas ja siisti. Perheessä vessaa käytetään vain varsinaiseen tarkoitukseensa – toisin kuin useissa muissa intialaisperheissä. Monessa perheessä vessa on kodin uusin ja puhtain paikka, joten siellä säilytetään astioita, vaatteita ja jopa ruokia.

Intiassa, jossa uskonto on luonteva osa arkea, vessoista saatetaan rakentaa alttareita palvontaa varten. Silloin on selvää, että hädän tullen askeleet käyvät edelleen pellon laitaan tai lammen rannalle. Niillä paikoilla näkee yhä paljon ulosteita.

– Vessan käytön opettelu tapahtuu pikku hiljaa, sanoo Rajnandgaonin ohjelmajohtaja Supriti Nayak Intian World Visionista.

Intialainen vessa ei ole mikään vesivessa, vaikka sinne tuleekin vettä hanasta. Kun Intiassa tehtiin väestönlaskenta vuonna 2011, selvisi, että lähes 5 000 kaupungista puuttuu kunnollinen viemäröinti – kylistä puhumattakaan.

Vessat ovat niin sanottuja lattiamalleja, joissa kyykätään pitkulaisen renkaan päällä. Lattianrajassa on yleensä vesihana, ja sen vieressä kuuppa tai vanha kurkkupurkki alapesua ja huuhtelua varten. Vessapaperia ei käytetä, eikä sitä ole tarjollakaan.

Tarpeet kulkeutuvat alas reiästä säiliöön. Ikäväksi tilanne menee, jos vesihana on rikki, eikä läheltä löydy edes käsienpesupaikkaa.

Julkisissa vessoissa ei aina ole valaistusta, eikä ovea saa sisäpuolelta kiinni. Joskus edessä voi olla pelkkä verho.

Himanshin perheen vessa on Intiassa tyypillinen kaksisäiliömalli. Neste valuu seinämissä olevien reikien kautta maaperään ja kiinteä aine jää säiliöön. Ratkaisu ei ole täydellinen, sillä ulosteiden seassa olevassa nesteessä on taudinaiheuttajia.

Kun ensimmäinen säiliö täyttyy, tilalle vaihdetaan toinen. Säiliöiden täyttymisen arvellaan vievän kotitaloudesta riippuen kolmesta viiteen vuotta. Täyttynyt säiliö pidetään suljettuna useita vuosia taudinaiheuttajien tuhoamiseksi.

Koska vessat ovat monessa perheessä uusia, ei kokemusta säiliöiden vaihtamisesta ja tyhjentämisestä ole. Vessan tyhjennys onkin asia, joka monia askarruttaa eniten. Joissakin perheissä rahaa säästetään, jotta vessaan saataisiin niin iso säiliö, ettei sitä koskaan tarvitsisi vaihtaa.

Kyläläiset hymyilevät hämillään, kun kerromme, että suomalaisella kesämökillä huussin tyhjentäminen kerran vuodessa on usein perheen isän tehtävä. Ei siksi, että se olisi kenellekään mieluista, vaan siksi, että jonkun se pitää tehdä.

Vaikka ulosteet maatuisivatkin säiliössä hajuttomiksi, on monilla intialaisilla vaikeuksia ajatella säiliön vaihtamista muutaman vuoden välein. Työ jätetään mieluusti kastittomille eli daliteille. Muut katsovat, että on heidän tehtävänsä kerätä ulosteet kuivakäymälöistä ja viemäreistä. Intian kastijärjestelmä jakaa ihmiset sosiaalisiin luokkiin, joissa yhteiskunnallinen asema perustuu syntyperään ja on muuttumaton.

– Valtion virkamiehet ovat kampanjan yhteydessä käyneet avaamassa säiliöitä ja käsitelleet näytösluontoisesti maatunutta jätettä, jotta jokainen ymmärtäisi, että kaikki voivat käsitellä sitä kastista huolimatta, kertoo Intian ohjelmavastaava Saara Nokelainen World Visionista.

Vessatyöntekijä Safil Khan kiertää kylissä ovelta ovelle kertomassa vessojen ilosanomaa. Khan on ollut läheisessä Rajnandgaonin kaupungissa kolmen päivän koulutuksessa oppimassa havainnollisia menetelmiä vessoista kertomiseen.

Khan on vieraillut jo 2 500 perheessä viidentoista kylän alueella.

– Aluksi piirretään kylästä kartta ja merkitään siihen vedenottopaikat ja ne paikat, joita käytetään ulostamiseen. Ihmiset huomaavat, miten lähellä ne ovat toisiaan, Khan kertoo.

Asiaa havainnollistetaan myös kärpästen kautta, sillä kaikki tietävät, missä läjissä kärpäset viihtyvät.

Khan tarjoaa kyläläisille lasillista juomavettä, jonka lähes kaikki ottavat mieluusti vastaan. Sen jälkeen hän kastaa hiuksen kakkaan ja tipauttaa sen juomalasiin.

– Joisitteko nyt? hän kysyy.

Tietenkään kukaan ei joisi.

Khan jatkaa tietoiskuaan. Jokaisessa kärpäsen jalassa on milligramman verran taudinaiheuttajia. Ja kun kärpäsellä on kuusi jalkaa, tarkoittaa se kuutta milligrammaa taudinaiheuttajia joka kerta, kun kärpänen laskeutuu ruokalautaselle tai lapsen poskelle.

Intiassa ripulitaudit ovat alle viisivuotiaiden toiseksi yleisin kuolinsyy, ja valtaosa niistä johtuu saastuneesta vedestä.

– Nyt kun meillä on vessoja, tässä kylässä ei ole enää lainkaan aliravitsemusta ja lasten ripulit ovat vähentyneet todella paljon, Khan kertoo.

Vielä viime vuonna täälläkään ei ollut vessoja. Vessaprojekti lähti kuitenkin hyvin käyntiin, ja muutaman kuukauden aikana joka perheeseen saatiin oma vessa. Alueella koulutettiin neljäkymmentä ihmistä opastamaan vessan käytössä ja rakentamaan halpavessoja.

Kyläpäällikkö Mansuku Sinha esittelee ylpeänä kylän saamaa diplomia, joka todistaa sen olevan ulkonakykkimisestä vapaa yhteisö.

Sinha ei selvästikään tiedä, että hänen kylässään on yhä salakakkaajia. Olemme nimittäin juuri vierailleet erään nuoren perheen talossa ja tutustuneet siellä uuteen vaaleanpunaiseen vessaan. Kuulimme, että perheen huolena on isoisä, joka ei suostu käyttämään vessaa. Ei ainakaan kaikilla asioillaan.

Eivätkä vessaa käytä monet muutkaan kylän vanhukset.

– Vanhana ei opi uusia temppuja, ja heitä on vaikea opettaa uusille tavoille. Heidän tehtävänsä oli aikoinaan opettaa meitä, emmekä me voi nyt opettaa heitä, vaaleanpunaisen vessan omistajaperheen isä selittää.

Niin kauan kuin isoisä pysyttelee oman pihan perällä, hänelle ei tule ongelmia lain kanssa. Sen sijaan jos hänet tavoitetaan parrulta tai pusikosta kauempaa, on seurauksena 200 rupian (noin 2,4 euroa) sakko ja julkinen häpäisy.

Kulttuurinen muutos on hidas. Monissa kylissä vessa-aktiivit käyvät aamuisin kiertelemässä peltojen reunoilla paljastamassa asioillaan olevia asukkaita.

– Meidän kylässämme annetaan vain sakkoja, mutta joissakin kylissä on kakkavahteja, jotka puhaltavat pilliin ja valaisevat taskulampulla ihmisen. Se on jo melko kova häpäisy, Safil Khan kertoo.

Monessa paikassa on kepin sijaan yritetty porkkanaa. Ahmedabadin kaupungissa maksettiin vuonna 2015 asukkaille yksi rupia joka kerta, kun nämä käyttivät jotain kaupungin kolmestasadasta julkisesta vessasta kadulle virtsaamisen ja ulostamisen sijaan.

Tottumus on yksi syy, miksei vessoja haluta käyttää. Niitä saatetaan pitää myös epäterveellisinä.

Joidenkin mielestä vessoissa on epämukavaa. Toisaalta taustalla voi olla myös kulttuurisia ja uskonnollisia syitä, sillä monet hindut haluavat ulostaa mahdollisimman kaukana kotoaan, jottei kodin ja perheen rituaalinen puhtaus kärsi.

– Uskonnolliset johtajat on nyt saatu mukaan hankkeeseen, kyläpäällikkö sanoo toiveikkaasti.

Naisille oma vessa on joka tapauksessa parannusta entiseen. Vessamatkat olivat ennen vaarallisia, ja tytöt altistuivat etenkin pimeällä seksuaaliselle väkivallalle.

– Ennen omia vessoja naisten piti käydä ryhmissä pellon laidalla aamulla ennen miesten heräämistä ja uudelleen myöhään illalla, kun muut olivat jo nukkumassa. Oli käärmeenpuremia ja seksuaalista väkivaltaa, Sinha kertoo.

Muutama vuosi sitten valtion kampanjassa kehotettiin naisia ottamaan vain sellainen aviomies, jonka kotona on vessa. Monen mielestä on kampanjan syytä, että vessoista tuli sukupuolittunut asia. Vessa mielletään naisten jutuksi, ja tosimies kakkii edelleen pellolle.

Khanin mukaan miesten vessainhossa on usein kyse käytännöllisyydestä.

– Monet miehet eivät halua käyttää vessaa, sillä he pelkäävät, että se täyttyy liian nopeasti. Siksi he jättävät sen suosiolla naisille ja lapsille.

Huolena on myös se, että vessat kuluttavat paljon vettä. Vaikka kyseessä ei ole vesivessa, tarvitaan kakan alas huuhtomiseen kauhallinen tai kaksi. Kun vesi haetaan pitkän matkan päästä, kuluu aikaa, joka on pois koulusta tai kotitöistä.

Vessat alkoivat yleistyä vasta kun kylään saatiin valtion vesitankki ja siitä putket koteihin.

Intian vessaraja kulkee suurin piirtein maan puolessavälissä. Rannikolla ja etelässä vessoja on rakennettu ja ulos kakkiminen on vähentynyt. Intian keskiosien maaseudulla ja varsinkin Nepalin alapuolisessa osassa maata väestö kasvaa rajusti, eikä ulkona kykkiminen ole vessojen ilmestymisestä huolimatta vähentynyt.

Mutta ei vessojen määrällä juhlita kaikissa kaupungeissakaan. Varsinkin naisten ja tyttöjen on usein vaikea löytää itselleen rauhallista vessapaikkaa. Kalle Santalan tuoreessa kirjassa Ensyklopedia matkaajan Intiaan kerrotaan, että Delhissä vain kymmenen prosenttia julkisista vessoista on naisille suunnattuja. Kouluissa vessojen puute on ollut este tyttöjen koulunkäynnille.

Muutama vuosi sitten Intian korkein oikeus määräsi, että kaikkiin maan kouluihin on saatava tytöille ja pojille erilliset vessat.

Pieni Himansh on jo kyllästynyt vessakeskusteluun ja vieraisiin. Hän käy päiväunille, kun vessaa on ihailtu tarpeeksi kauan ja käsienpesukin näytetty moneen kertaan.

Perheen naiset ryhtyvät laittamaan ruokaa, sillä putkimiehen töitä tekevät miehet ovat tulossa päivän töiden jälkeen kotiin syömään.

Uusissakin vessoissa on terveysriskejä

Lokakuussa Intiassa vieraillut ympäristöbiologi Katri Senilä pitää paikallista vessamallia isona riskitekijänä, jos säiliön sisältö ei kompostoidu, mutta sitä käytetään siitä huolimatta lannoitteena. Senilä tekee Suomen ympäristökeskuksessa väitöstutkimusta puhdistamolietteen turvallisesta lannoitekäytöstä.

– Ainakaan materiaalia ei pidä käyttää sellaisilla pelloilla, joissa sato kasvaa maan alla tai aivan pinnan tuntumassa, eikä sellaisilla kasveilla, joita syödään raakana, Senilä sanoo.

Intialaiset vessat perustuvat ulosteen pitkäaikaiseen varastointiin. Se ei Senilän mukaan kuitenkaan riitä tuhoamaan kaikkia taudinaiheuttajia tai loisten lepomuotoja.

– Suositukseni olisi kompostointi olkisilpun kanssa yli 55 asteen lämpötilassa ja sen jälkeen jälkikompostointi 6–12 kuukauden ajan. Varastointiaika pienenisi, tilan tarve vähenisi ja ravinteet saataisiin nopeammin käyttöön.l

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .