Isä ja poika Jehkinen kuuluvat maailman parhaimpiin keilaajiin, koska heidän kotikylällään kaikki muutkin keilasivat

Kuuluu kumea tömähdys, kun Kari Jehkisen, 62, ensimmäinen heitto kiertää jyrkästi vasemmalle ja putoaa ränniin.

Joonas Jehkinen, 32, katsoo hymyillen viereiseltä radalta. Hän arvelee, että alkukankeutta selittää keilaradan pinnassa oleva öljy – hän öljysi radat hetkeä aikaisemmin.

– Laitoin tavallista vähemmän. Sen takia heitto kääntyi noin paljon, Joonas sanoo isänsä suorituksesta.

Joonas itse avaa kaadolla. Keilat kolisevat iloisesti.

– Pojalla on teknisempi tyyli, enemmän voimaa ja vauhtia. Näkee, että se on katsonut videoilta huippukeilaajia ja ottanut mallia, Kari sanoo.

Karin toinen heitto sujuu jo paremmin, pallo vierii keskelle keilapatteria. Tässä pelissä pisteet jätetään kuitenkin laskematta.

Talon pallot saattavat tuntua vierailta, mutta paikan Jehkiset tuntevat kuin omat taskunsa.

Molemmat ovat oman sukupolvensa menestyneimpiä kilpakeilaajia Suomessa, ja Oravikosken keilahalli Leppävirralla on paikka, jossa kumpikin on hankkinut kannuksensa.

Keilailun pyhättö on piilossa kyläkaupan kellarissa, eikä paikan historiallisuus pomppaa silmille alakerrassakaan – jos ei tiedä, mihin katsoa.

Seinälle ripustettu vanha tulostaulu kertoo rataennätyksistä. Se on kuin lukisi Kekkosen vaalivoitosta: ”Jehkinen, Jehkinen, Jehkinen…”

Täällä lattiat ovat puuta ja koneet rautaa: nykyisin keilaradat päällystetään kovalla ja liukkaalla laminaatilla, mutta Oravikosken keilaradalla on vielä alkuperäiset puulattiat. Automaattikone, Brunswickin hämmästyttävä insinööritaidonnäyte, on sekin yli 40 vuotta vanha.

– Tuo on kuin niittokone, sillä voi tappaa itsensä, jos ei ymmärrä koneen päälle. Vipua heiluu joka suuntaan, Kari Jehkinen esittelee.

Kari on käynyt keilaradalla alusta asti.

Kun kaivosyhtiö Outokumpu avasi kylälle kaksirataisen keilasalin vuonna 1971, Jehkinen pääsi töihin keilapojaksi.

14-vuotias Jehkinen nosti kaadetut keilat ja lähetti pallot ränniä pitkin pelaajille. Automaattikone tuli vasta pari vuotta myöhemmin.

– Tuolla istuttiin orrella, vedettiin porttia kiinni ja auki, hypättiin monttuun ja nosteltiin puolentoista kilon keiloja. Jos oli hyvä pelaaja, niin hiki siinä tuli.

Kari innostui itsekin kokeilemaan lajia. Hän voitti keilapoikien kesken järjestetyn kisan ja sai palkinnoksi ”muutaman kymmenen markan” lahjakortin kyläkauppaan.

– Siitä se lähti. En tiennyt keilailusta mitään ennen kuin keilahalli rakennettiin.

Kari Jehkinen on kaivosmiehen poika, jonka perhe muutti Vesannolta Oravikoskelle töiden perässä. Niin teki moni perhe. Outokummun pyörittämä Kotalahden nikkelikaivos oli seudun tärkeimpiä työllistäjiä.

Valtionyhtiö Outokumpu rakennutti työntekijöilleen asunnot ja liikuntapaikkoja. Oravikoskesta kasvoi virkeä muutaman sadan asukkaan kylä.

Ensin kaivosyhtiö kaavaili kylälle uimahallia mutta muutti mielensä. Iso kaivos imuroi työvoimaa ympäri maata, ja johtoportaassa oli väkeä, joka oli harrastanut keilausta isommissa kaupungeissa.

– Jos olisivat päättäneet toisin, oltaisiin varmaan huippu-uimareita, Kari Jehkinen lohkaisee.

Letkautus ei ole pelkkää huumoria. Suomalainen urheilu on paljon velkaa teollisuuspatruunoille.

– Työpaikkaurheilu oli keskeinen juttu 1970-luvulle asti. Se oli amatööriurheilun aikaa, mikä tarkoitti, että kilpaurheilijatkin kävivät töissä. Patruunahenkeen kuului, että työntekijöistä pidettiin huolta, kertoo Urheilumuseon tuottaja Matti Hintikka.

Varkaudessa A. Ahlströmin paperitehdas oli jääpallojoukkue WP35:n tärkeä tukija. Edustusjoukkueessa oli paljon paperimiehiä, ja joukkue sai treenata työajalla.

Valkeakoskella paperitehtaan patruuna Juuso Walden (1907–1972) oli intohimoinen jalkapallomies. Hän oli perustamassa Valkeakosken Hakaa, josta tuli Suomen menestyneimpiä jalkapalloseuroja.

Vähitellen urheiluseurojen tukeminen ja liikuntapaikkojen rakentaminen siirtyivät työnantajilta kunnille ja veronmaksajille.

Oravikoskella hurahdettiin keilailuun. Jos lajilla oli aikaisemmin ollut eliittilajin leima, nyt sitä harrastivat rinta rinnan pomot ja duunarit.

Kari Jehkinen pääsi kaivokselle töihin sähkömieheksi kouluja käymättä, kuten tapana oli. Jos keilaradan automaattikone reistaili, Kari sai korjata vian firman piikkiin.

Kovimman huuman aikaan kaksiratainen keilahalli oli niin tiiviissä käytössä, että oma vuoro piti varata monta päivää etukäteen.

– Kari oli suosittu etunimi siihen aikaan. Kerran laskettiin, että meitä oli tällä kylällä kuusitoista. Ja melkein kaikki keilasivat, Kari Jehkinen nauraa.

Ensimmäinen amerikkalaistyyppinen keilarata avattiin Helsingissä jo 1913, mutta koko kansan harrastus keilailusta tuli sotien jälkeisinä vuosikymmeninä.

Laji levittäytyi Helsingin, Turun, Tampereen ja muiden kasvukeskusten kautta pienempiinkin taajamiin. Seuroja siunaantui siihen tahtiin, että 1960-luvulla voitiin puhua jo valtakunnallisesta sarjatoiminnasta.

Koska kyseessä oli matalan kynnyksen laji, sen ympärillä käytiin ikuisuuskeskustelua siitä, oliko keilailu oikeaa urheilua vai ei.

Helsinkiin avattiin Systeman Urheilupalatsiksi kutsuttu keilasalonki vuonna 1924. Pallojen palautuskourujen päissä oli oluttuopille sopivat tolpat, kerrotaan Suomen Keilailuliiton historiikissa.

”Näin oli helppo ensin saattaa pallo radalle hyvällä nostolla ja antaa käden heilahtaa edelleen kohti tuoppia, joka oli helppo kallistaa samalla vauhdilla kohti kurkkua”, urheilutoimittaja ja jalkapalloilija Eino Soinio vinoili.

Kaljakisoja pelattiin Oravikoskellakin, mutta Jehkisille keilailu oli alusta asti kilpaurheilua. Karin lailla hänen nuoremmasta veljestään Arista tuli kilpakeilaaja.

Eivätkä Jehkiset olleet yksin. Pitkälti kaivosmiehistä koostuneesta keilailuseura Mainareista tuli menestystarina. Seura nousi SM-liigaan ensimmäisen kerran vuonna 1983 ja uudelleen 1985 – ja pysyi siellä yhtäjaksoisesti aina vuoteen 2014. Mitaleita seuran pelaajat ovat kahmineet niin, että Jehkisillä menevät laskut sekaisin.

Mainarit lähtivät liigaan altavastaajina. Pikkukylältä ponnistanut seura, jolla ei missään vaiheessa ollut ammattimaista valmentajaa, haastoi etelän suuret seurat.

– Kaupunkijoukkueitahan ne kaikki muut olivat. Me pelattiin enemmän fiilingillä ja sillä pärjättiin, Kari Jehkinen muistelee.

Mainarit olivat tarkkailleet kokeneempia kilpakeilaajia, joita kävi Oravikoskella etenkin Kuopiosta. Muutama paikallinen oli päässyt hiomaan taitojaan juniorimaajoukkueissa.

– Ehkä tämä hallikin sen teki. Täällä oppi keilaamaan, kun olosuhteet olivat hankalat, Kari sanoo.

Oravikoskella keilaradat öljyttiin käsipelillä, eikä jälki ollut aina tasaista.

– Toki kylältä tuli myös paljon lahjakkaita yksilöitä, Kari sanoo.

Joonas syntyi Jehkisten perheeseen vuonna 1986. Seuraavana vuonna kaivos suljettiin.

– Veitsiluodon tehtaalle Kemiin olisin päässyt töihin, kun olisin liittynyt Veitsiluodon Keilaajiin. Heillä oli kova porukka, Kari sanoo.

Perhe päätti jäädä Oravikoskelle. Kari meni töihin sähköfirmaan, joka oli Mainarien pääsponsori.

Keilailukisat Oravikoskella loppuivat, mutta rata jäi harjoituskäyttöön. Kaivosyhtiö lahjoitti keilahallin Mainareille ja seura edelleen Leppävirran kunnalle. Nykyään se on yksityisomistuksessa.

Omena ei pudonnut kauas puusta. Joonas kiersi isänsä mukana kilpailuissa tenavasta asti. Yläasteella Joonaksen normipäivään kuului, että kun bussi toi koulupäivän päätteeksi Leppävirralta kotikylälle, Joonas meni suoraan keilaamaan.

– Välillä piti tulla tänne katsomaan, onko mies hengissä. Joonas keilasi ja korjasi itse koneet. Videokamera oli pöydällä, kun se kuvasi omia suorituksiaan, Kari kertoo.

 

Joonaksella diagnosoitiin jo varhain Touretten oireyhtymä. Se aiheuttaa hänelle tahdosta riippumattomia nykimishäiriöitä. Aikuisiällä oireet ovat lieventyneet.

– Nuorempana oireet häiritsivät, mutta eivät enää niinkään. Edelleen stressi ja väsymys lisäävät oireita. Olen huomannut, että keilailu auttaa oireisiin, kun siinä joutuu keskittymään, Joonas kertoo.

Tuloksista päätellen oireet eivät ole haitanneet keilailua. Joonas alkoi jo teini-iässä saavuttaa isäänsä taitotasossa.

– Kun 15-vuotiaana nousin SM-liigatasolle, silloin pystyin yksittäisenä päivänä voittamaan kenet vain.

– Jos nyt häviän sinulle, olen heittänyt huonosti. Siis todella huonosti, Joonas härnää isäänsä.

Isää naurattaa.

Keilailu on kehittynyt Jehkisten kilpauran aikana paljon. Kuvaavaa on, että Kari Jehkinen onnistui heittämään täydellisen 300 pisteen sarjan vain kolme kertaa kymmenen vuoden maajoukkueuransa aikana. Joonaksella unelmasarjoja on jo 86 kappaletta.

Seuraava sukupolvi oppii edelliseltä, joten nykykeilaajien tekniikka on parempi, mutta suurin ero on Joonaksen mukaan palloissa. Niillä saa aikaan kierteitä, jollaisista Karin sukupolvi saattoi vain haaveilla.

– Nykyajan keilapallo kääntyy hirveästi, pintamateriaali on kitkaisempi kuin vanhantyylisillä palloilla, Joonas sanoo.

Kari muistelee saaneensa kerran tuhannen markan lahjakortin kultasepän liikkeeseen palkinnoksi unelmasarjasta.

– Nykyään on hyvä, jos sillä saa pullakahvit.

Keilailu käy entistä kovempaa kilpailua yleisön huomiosta. Nuorten aktiiviharrastajien määrä on ollut pitkään laskussa, ja televisiossa laji näkyy harvakseltaan.

Nousu olympialajiksi toisi uutta puhtia. Laji jäi niukasti ulos Tokion vuoden 2020 kesäolympialaisista, mutta nyt lajiliittojen haaveet ovat Pariisin olympialaisissa 2024.

Joonas ei harjoittele tällä hetkellä keilailun maajoukkueryhmässä, koska aika ei riitä. Hän työskentelee Kuopiossa keilahalliyrittäjänä ja keilaa SM-liigassa, jossa Mainarit on palannut sarjataulukon kärkeen.

Joonas sanoo liittyvänsä maajoukkueeseen, jos kutsu käy. Edessä on EM-kisat kesällä.

Olympialaiset kiinnostavat häntäkin.

– Viimeisten kymmenen vuoden aikana Suomi on ollut mitalitilastoissa top kympissä, hän sanoo.

– Jos keilailu olisi olympialaji, Suomella olisi helvetin paljon enemmän olympiamitaleita kuin nyt, Kari jatkaa.

Kukaties mitaleita olisi tullut myös pienelle kaivoskylälle, jossa kerran pähkäiltiin, rakennetaanko uimahalli vai keilarata.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .