Kolumni: En ollut vihainen nuori nainen

Fyysinen loukkaaminen oli niin arkipäiväistä, etten edes mieltänyt sitä häirinnäksi, kirjoittaa Anna Dahlman.

Haaveilin nuorena naisena 1990-luvulla siitä, että voisin kulkea päivän kaupungin katuja miehenä. Silloin minun ei olisi tarvinnut väistää vastaantulijoita eikä olla katseiden kohteena.

Monet miehet (#eikaikkimiehet on nykyään aina lisättävä) muuten eivät ihan oikeasti väistä – kaupungista riippumatta. Olen testannut tämän esimerkiksi Helsingissä, Tukholmassa ja Berliinissä: miehet kävelevät ennemmin päin kuin väistävät.

Enemmän kuin väistelemisen lopettaminen minua kuitenkin kiehtoi ajatus siitä, ettei tarvitsisi heti aamulla kadulle astuessaan kuulla lähiterassilla aamuvuorossa juovilta miehiltä, minkä arvosanan saa takapuoleni ja minkä rintani.

1990-luvulla syntyi myös käsite ”nuori vihainen nainen”. Käsitettä käytettiin ensin tietyistä amerikkalaisista muusikoista, joiden lyriikat ja tyyli koettiin vihaisiksi. Näin jälkikäteen ajatellen he eivät edes olleet vihaisia, oikeastaan vain naisia laulamassa suorasukaisesti tavallisista tunteista. Silloin se kai kuulosti vihaiselta.

Minä en uskaltanut olla vihainen ainakaan julkisesti. Ulkonäön kommentointi ja vartalon sanallinen tai fyysinen loukkaaminen olivat niin arkipäiväisiä asioita, etten edes mieltänyt sitä häirinnäksi.

Sain ensimmäiset seksuaalissävytteiset kommentit kehostani ollessani 11-vuotias. Kävin Kallion lukion mutten kokenut siellä häirintää, joka on ollut viime aikoina otsikoissa. Tiesin kuitenkin, että sitä tapahtui. Kaikki tiesivät.

Ja se, että vanha nainen kommentoi ilkeästi painoani tai vaatetustani, se vasta tuttua olikin. Suunnilleen jokaisen äiti tai mummo teki sitä.

Silloin en ollut kuullutkaan bodyshamingista eli vapaasti käännettynä vartalohäpäisystä. Se tarkoittaa toisen nöyryyttämistä esimerkiksi ikävällä kommentilla kehosta. Silloin niin ilkeät kuin törkeätkin huomautukset piti ottaa huumorilla. Muuten oli tosikko.

Uskon, että ennen juuri mikään ei ollut paremmin. On jopa todennäköistä, että itse päästelen yli 70-vuotiaana suustani jotain vanhanaikaista ja ilkeää, mutta juuri nyt nostan hattua nuorille naisille.

Tässä ajassa on jotain tervettä, mitä 1990-luvulla ei ollut: Nuoret naiset suuttuvat. Häiriköinti nostetaan esille, ja setämiehet tutisevat. Ny­kyään ei tarvitse nauraa mukana sovinistiselle huumorille.

Tosikko tai nolo ei ole se, joka ei naura, vaan se, joka typerän vitsin laukoo.

Moni miettii, eikö mistään saa enää vitsailla. Joku on jopa sitä mieltä, että tasa-arvo tappaa huumorin. Se tappaa ainoastaan huonon, ummehtuneita valta-asetelmia vahvistavan huumorin. Ja sen sietääkin kuolla.

Kolumnisti on käsikirjoittaja ja ohjaaja.