Kolumni: Kädetön ihmisapina kaipaa kokoamispalveluja

Säädettyäni kolme tuntia etujarrua löin pyörän takaisin pakettiin, Timo J. Tuikka kirjoittaa.

Synnyin peukalot keskellä kämmentä. Lapsena kaikki pesäpalloa pienemmät ja kulmikkaammat kappaleet tippuivat automaattisesti kädestäni. Kinderin yllätystä en saanut ikinä kasattua.

Viihdyin ala-asteella muuten hyvin, mutta puukäsityötunneilla olin revetä ristiliitoksistani. Nähdessäni sormieni hyvinvointia uhkaavan saharivin olin oksentaa.

Yläasteella jouduin ottamaan puukäsityöt valinnaisaineeksi, etten olisi pistellyt itseäni seulaksi tekstiilitöissä. Sain armoseiskan höylättyäni kaksi tuntia lautaa Stanleyllä.

Koulun tet-harjoittelussa minut laitettiin kaupassa kasaamaan Stigoja. Kunta maksoi työharjoittelustani kalliisti.

Armeijassa oli monimutkaisia miesten vehkeitä. Erikoistuin tarkka-ampujaksi järkeiltyäni, että siinä pitää osata nykiä vain liipaisinta. Turha luulo.

”Purkakaa M 85:n lukko”, luutnantti huusi ensimmäisissä harjoituksissa. ”Herra luutnantti, missä hajotusohjeet?” kysyin, kun muut olivat purkaneet ja kasanneet lukon kuuteen kertaan.

Tarkka-ampujien taitokilpailun olisin muuten voittanut, mutta haavoituin pahoin rikottuani käsiini ampullin, joka mittaa ilman myrkkypitoisuutta.

Armeijaslangissa ”käsi” tarkoitti tumpulaa. Olin jumalan käsi, joka sotatilanteessa olisi helposti tuhonnut divisioonan – omia miehiä.

Opiskeluaika sujui ilman suurempia teknisiä ongelmia. Suurin murheeni olivat tippuvat pyörän kettingit. Kadulta löytyi kuitenkin aina avuliaita tyttöjä laittamaan ketjut paikoilleen.

Kerran hormonimyrskyissäni päätin tehdä miehekkään vaikutuksen vaihtamalla tytölle pyörän sisäkumin. Rikottuani meisselillä kaksi kumia sain nopeutetun eron.

Kolmikymppisenä otin härkää sarvista ja ostin porakoneen. Opettelin, kumpaan suuntaan ruuvi kiristyy ja hakkasin vasaralla sormien ohessa naulojakin.

Ikeasaation etenemisen myötä opiskelin kaappien kasaustakin. 500-osaista lasikaappia kirosin ja itkin kasaan 105 kunnian päivää.

Legojen kokoamisessa olen edennyt kuusivuo­tiaan tasolle. Niinpä luulin, että lasten pyörän kokoaminen olisi helppoa kuin apupyörillä ajo. Säädettyäni kolme tuntia etujarrua löin pyörän takaisin pakettiin. Kaupassa selitystäni liian vaikeista kasausohjeista ihmeteltiin, mutta palautus onnistui.

Nuorempana kädettömyys oli noloa, mutta vanhemmiten olen hyväksynyt, ettei kaikkien tarvitse osata vaihtaa talvirenkaita. Meitä kädettömiä ihmisapinoita alkaa olla jo sen verran paljon, että kannattaisikohan kauppojen tarjota kasauspalveluita laajemminkin?

Kolumnisti on kirjoittamisen sekatyömies.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.