Kolumni: Kahvipöydässä pitäisi saada puhua kuolemasta

Ei kukaan oikeasti mieti tapetteja, kirjoittaa Anna Dahlman.

Joskus tuttavien häissä joutuu istumaan sellaisen ihmisen viereen, joka haluaa puhua mieluummin remonttia varten valituista tapeteista kuin esimerkiksi äitisuhteestaan. Ymmärrän kyllä, että kaikki eivät halua nostaa elämänsä kipukohtia pöydälle heti kättelyssä, mutta on se silti vähän ikävystyttävää.

Pidän ihmisistä, jotka rikkovat sosiaalisten tilanteiden odotukset. Nämä ihmiset aloittavat keskustelun vaikka sillä, miten hankalaa on harrastaa seksiä kun on keinolonkka.

Kumman kanssa itse istuisit iltaa mieluummin?

Tabuista puhuakseen ei tarvitse juoda itseään humalaan tai olla tuntenut keskustelukumppania kymmeniä vuosia. Pitää vain kertoa, mitä siellä mielessä oikeasti liikkuu. Elämä on liian lyhyt keskusteluille, jotka eivät herätä tunteita edes keskustelun aloittajassa. Ei kukaan niitä tapetteja oikeasti mieti. Maaninen puhe tapeteista tarkoittaa todennäköisesti lähestyvää avioeroa.

Kun minulta kuoli äkillisesti perheenjäsen, huomasin, että ihmiset eivät halua puhua kuolemasta eivätkä kuulla siitä. Minun oli vaikea käsittää, miksi työpaikan kahvipöydässä kuolemasta puhuminen teki ihmisille kiusaantuneen olon. Vaikka se koskee meistä ihan jokaista, siitä ei saa puhua. Ihmisten, ystävienikin, oli vaikea kohdata sitä, että kuolema oli tullut minun elämääni. Sen näki heidän hätääntyneestä katseestaan.

Katseeseen oli kätketty toive: ”Älä nyt ainakaan siitä kuolemasta ala puhumaan.”

Henkivakuutusyhtiö Kalevan teettämän kyselyn mukaan joka neljäs suomalainen välttelee kuolemasta puhumista. Suomessa kuolee vuosittain noin 50 000 ihmistä, mutta silti kuolemasta puhuminen on osittain tabu. Kalevan tutkimuksen mukaan kuolemasta puhuminen on niin vai­keaa, että siitä käytetään mieluummin kiertoilmauksia. Keskuudestamme ”lähdetään” tai ”nukutaan pois”. Miksi ei voida sanoa, että ”hän kuoli”?

Kuolema on nykyään suomalaisille vieras asia. Ehkä siksi siitä on niin vaikea puhua. Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran puheenjohtaja Anja Terkamo-Moisio kertoi Helsingin Sanomissa, että jo 1970-luvulla kuolema alkoi siirtyä laitoksiin. Nykyään suurin osa ihmisistä kuolee jossakin laitoksessa. Ihmiset eivät yksinkertaisesti kohtaa kuolemaa. Paitsi sitten kun kohtaavat.

Myönnän, että ennen kuin kuolema tuli riittävän lähelle, en koskaan ajatellut sen koskevan minua. Mutta nyt puhuisin siitä mielelläni vaikka vanhempainilloissa, tanssitunnin pukuhuoneessa tai tuttavan häissä. Vaietuista aiheista puhuminen helpottaisi meidän kaikkien elämää.

Unohdetaan tapetit ja puhutaan kuolemasta.

Kolumnisti on käsikirjoittaja ja ohjaaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.