Kolumni: Kylkeen pistää, keuhkoihin koskee, ei vain pysty

Olen inhonnut juoksemista ala-asteikäisestä asti, Laura Määttänen kertoo.

Pari vuotta sitten ostin juoksulenkkarit. Ostin myös juoksuhousut ja -sukat, koska päätin, että nyt, vihdoinkin. No ei.

En ole sohvaperuna, mutta juoksemista olen inhonnut ala-asteen jokavuotisista maastojuoksukilpailuista asti. Olin aina viimeinen, ja äiti oli jo etukäteen ostanut lohdutukseksi tarroja ja valmistellut puheen siitä, että kukaan ei voi olla kaikessa hyvä.

Muistan sen tunteen kuoppaisilta metsäpoluilta: kylkeen pistää, keuhkoihin koskee, ei vain pysty. Tunne on tuttu aikuisuudestakin.

Minusta paras juoksumatka on aina ollut kolmoselta kotipesään, ja jos olen yrittänyt juosta vähän kauemmin, olen antanut periksi jo ennen kuin olen ehtinyt ajatella periksiantamista.

Juoksukyvyttömyyteni on harmittanut minua, koska terveen ihmisen pitäisi pystyä juoksemaan. Ei toki ole pakko, mutta halutessaan pitäisi pystyä. Juokseminen olisi hyvä tapa liikkua, kun lenkille pääsee kotiovelta milloin vain. Ei kun tossua toisen eteen, mikä siinä muka voi olla niin vai­keaa.

Onneksi ystävä teki uudenvuodenlupauksen: hän alkaa taas juosta. Opiskeluaikojen jälkeen juoksu oli ollut tauolla.

Tyrkyttäydyin mukaan. Ehkä en antaisi niin helposti periksi toisen kanssa. Ehkä ei tulisi koko ajan mietittyä, että ei tästä mitään tule. Ehkä voisin tämän kokeilun jälkeen todeta, että osa ihmisistä on tarkoitettu vain kävelemään.

Päätimme yrittää juosta ensin puolentoista kilometrin päähän. Ei siitä mitään tule, vakuuttelimme ja varauduimme pettymykseen. Muistutimme toisiamme, että pitää juosta hitaasti. Niin hitaasti, että pystyy puhumaan.

Ensimmäisellä väliaikapaikalla ei tuntunut missään. Päätimme yrittää juosta koko lenkin kotiin, runsaat kolme kilometriä. Ei varmasti onnistu, arvelimme.

Se jo vähän tuntui mutta ei erityisen pahalta vaan siedettävältä. Seuraavana päivänä jalkoihin koski mutta ryhti oli voittajan. Sittemmin olen juossut yksinkin, mutta ystävän kanssa kulku on aina kevyintä.

Nyt alan varovasti haaveilla kympistä, enkä ole ihan varma, ettei siitä mitään tule.

Kirjoittaja on Sunnuntai­suomalaisen toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.