Kolumni: Maailman pahinta on vaikea unohtaa

Trendit ovat armottomia. Jossain päin maailmaa kaatuu tälläkin hetkellä suurmiehen patsas, kirjoittaa Perttu Häkkinen.

Seisoin sisilialaisen kivitalon pihassa ja katselin Välimerelle. Vuorenrinteeseen sijoitetun rakennuksen katto oli romahtanut. Puuttuvine ovineen ja ikkunoineen julkisivu muistutti valkoiseksi kalkittuja kasvoja. Puutarha ympärillä oli villiintynyt: puut ja pensaat olivat ojentaneet kätensä rakennuksen yli sulkien sen ajattomuuden syliotteeseen.

Vääntäydyin sisään ikkuna-aukosta. Lasimurska ratisi rikkakasvien lävistämällä lattialla, makuukammarissa seisoi ruostunut kerrossänky, katonjäänteissä kierteli lintuja.

Aika tuntui seisahtuneen sadan vuoden taakse.

Pohdin talon tunnetuinta vuokralaista: eksentristä vuorikiipeilijää, runoilijaa ja okkultistia Aleister Crowleya (1875–1947), jonka kuolemasta tulee 1. joulukuuta kuluneeksi 70 vuotta. Keväällä 1920 hän perusti paikalle oman kortteerinsa.

Theleman (suomeksi Tahto) luostariksi nimettyä rakennusta markkinoitiin henkisille etsijöille pompöösillä nimellä Collegium ad Spiritum Sanctum, mutta talon asukkaiden parissa se kulki tuttavallisesti ”huoran sellinä”.

11. heinäkuuta 1920, 94 vuotta itseäni aiemmin, Crowley istui samassa huoneessa ja pohti asemaansa maailmassa.

Hän oli 44-vuotias, monin tavoin kavahdettu hahmo, joka ei ollut saavuttanut halajamaansa kunniaa sukupolvensa kirjallisena nerona. Jonkin aikaa myöhemmin häntä alettiin pitää ”maailman pahimpana miehenä”, jota juorulehdistö herkeämättä tarkkaili.

Tuona heinäkuisena iltana Crowley kirjoitti päiväkirjaansa: ”Mutta kuka voi laskea maailman suunnan edes ensi vuoteen saakka? Olemme ihailleet Wilden meteoriittia, panneet merkille Maeterlinckin tähtisumun; he eivät loista enää...”

Crowleyn kipuilussa oli jotain yleisinhimillistä. Moni meistä on tiedustellut itseltään, millaisen kaiun haluaa historiaan jättää: korvia vihlovan vaiko lähes kuulumattoman?

Peittääkö ajan kasvillisuus meidät, kuten se peitti Theleman luostarin?

Tiedetään, että vain muutos on pysyvää: jossain päin maailmaa kaatuu tälläkin hetkellä suurmiehen patsas. Kulttuuriset trendit ovat armottomia. Aikansa menestyksekkäin saksalainen naiskirjailija Johanna Schopenhauer tunnetaan nykyisin lähinnä Arthur Schopenhauerin synnyttäjänä.

Mutta voiko historian nuoli hakeutua alkuperäiseen suuntaansa? Koittaako taas joskus aika, jolloin Vincent van Goghin työt nähdään mestariteosten sijaan arvottomana toritaiteena?

Tarkastelin luostarin graffitien köynnöstämiä seiniä.

Crowleyn kirjallisia töitä ei ole toistaiseksi kohotettu marmorijalustalle, mutta hänen nimensä elää.

Maailman pahinta miestä on vaikea unohtaa.

Kolumnisti on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.