Kolumni: Mieli on aivojen orkesteri, jolta puuttuu johtaja

Jo kauan ihminen on pohtinut, onko hän olemassa, kirjoittaa Perttu Häkkinen.

Ihminen on kokemustensa summa, toteaa kansanviisaus. Sananparren ”ihminen” eli itse on käsite, jolla yksilö viittaa omaan persoonaansa. Hienommin sanottuna se on siis subjektin omalle subjektiudelleen antama nimi.

Useimmilla meistä on perustavanlaatuinen kokemus itseydestä: että olemme kokemuksistamme erillisiä tietoisuuksia, egoja.

Pienen poikkeaman säännöstä muodostavat Cotardin oireyhtymää potevat, jotka uskovat olevansa kuolleita tai muuten kieltävät olevansa olemassa.

Sitä, onko ulkopuolinen maailma (tai edes itse) olemassa, on pohdittu kauan. Kuuluisimman todistusyrityksen teki ranskalaisfilosofi René Descartes (1596–1650) Mietiskelyissään:

”Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa, ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela, joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen, jos hän minua pettää... Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on vihdoin todettava, että tämä lausuma, ’Minä olen, minä olen olemassa’, on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen.”

Descartesin postulaattia on kritisoitu vuosisatoja, eikä monien nykytieteilijöiden mielestä ihmismieleen sisällykään mitään itsen kaltaista kokoavaa periaatetta: erään analogian mukaan mieli on aivojen molekyylirakenteille perustuva orkesteri, joka soittaa jotakuinkin koherentisti, vaikka orkesterinjohtaja puuttuukin.

Kognitiotiedettä ja neurotiedettä hyödyntävä saksalaisfilosofi Thomas Metzinger (1958–) väittää päätyössään The Ego Tunnel, ettei kenelläkään meistä ole koskaan ollut minkäänlaista itseä.

Itse ei ole Metzingerin mukaan nimittäin omistettava olio vaan prosessi, joka luo tunteen siitä, että olen jotain: intuitiivinen uskomus itsen olemassaoloon on malli, jonka tietoisuus kytkee ulkopuoliseen todellisuuteen.

Tietoisuutta itsessään ei voida Metzingerin mukaan havaita. Hän saapuukin ajattelussaan lähelle zeniläisyyttä, jonka piirissä samaa ilmiötä on kuvattu sanonnalla: ”Silmä ei voi katsoa itseään.”

On fasinoivaa seurata, kuinka klassiset filosofiset ongelmat pulpahtelevat esiin modernin tieteen piirissä, esimerkkeinä vaikkapa juuri kysymykset ilmiömaailman virtuaalisuudesta tai pysyvän itseyden olemassaolosta.

Sillä mitä muuta meillä on edelleenkään seuranamme kuin vain erilaisten sisäisten vaikutelmien katkeamaton virta?

Kolumnisti on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.