Kolumni: Mitä tapahtui televisioviihteelle?

Lapsena minulla oli tavattoman hauskaa katsoessani Onnenpyörää. Kilpailin siitä, arvaavatko studiokilpailijat suomen kielen virkkeitä ennen minua. Muistan jopa unelmoineeni, että jonakin päivänä tekisin jotakin, minkä vuoksi minua pyydettäisiin televisioon esiintymään.

Koska pidin televisiossa esiintymistä jonkinlaisena saavutuksena, en ajatellut, että haaveeni toteutumisella olisi varjopuolia. Kenties luulin näin siksi, että vielä viime vuosituhannen puolella kamerat kuvasivat pääsääntöisesti ihmisiä, jotka olivat jollakin tavalla merkityksellisessä asemassa, ihmisiä, jotka olivat saavuttaneet tai tehneet jotakin taltioimisen arvoista. Viihdeohjelmatkin olivat suhteellisen viattomia visailu-, keskustelu- ja lauluohjelmia.

Jotakin tapahtui, ja televisioviihteen päähenkilöt vaihtuivat. Nyt ruuduillamme pyörii ohjelma, jossa pariskunnat vaihtavat puolisoitaan viikon ajaksi katsoakseen, voisivatko he sen jälkeen ymmärtää toisiaan paremmin. On ohjelma, jossa keskenään tuntemattomat ihmiset menevät naimisiin ja kokeilevat avioelämää toistensa kanssa, ohjelma, jossa pariskuntia lähetetään saarelle seuraamaan, kestävätkö he suhteensa ulkopuolisia houkutuksia, ohjelma, jossa katsoja voi seurata muusta maailmasta eristettyjen ihmisten humaltumista.

Ohjelmien tuottajat tuskin hirveästi miettivät sitä, mitä heidän kuvaamilleen ihmisille tapahtuu sen jälkeen kun kamerat lakkaavat kuvaamasta, miten käy esimerkiksi heidän sosiaalisille suhteilleen ja työllistymismahdollisuuksilleen, kun kamerat ovat taltioineet aviorikoksen, intiimin kanssakäymisen tai humalaisen päähänpiston.

Räikeimmät ohjelmat yrittävät löytää ihmisiä aina edellistä pöyristyttävämpiin formaatteihin. Ne myös kerta toisensa jälkeen onnistuvat ja saavat linssien eteen ihmisiä, jotka suostuvat jakamaan itsestään kaiken, yksityisyyttään myöten, kuka mistäkin syystä. Yksi tekee sen julkisuuden halusta, toinen seikkailunjanosta, kolmas ehkä luullen samalla tavalla kuin minä luulin lapsena: että televisiossa esiintymisessä itsessään on jotakin hienoa.

Ovatko tällaiset ohjelmat syntyneet todelliseen tarpeeseen, vai kulutetaanko niitä siksi, että niitä tarjotaan ihmisille? Voiko tuotantoyhtiöitä syyttää siitä, että ihmiset ovat vapaaehtoisesti suostuneet kuvattaviksi keinotekoisesti rakennettuihin ympäristöihin?

Joka tapauksessa on surullista, että aikaamme leimaavat viihdeohjelmat, joissa esiintyvät ihmiset redusoidaan tavalla, joka mahdollistaa sen, että katsojat nauravat heille, eivätkä suinkaan heidän kanssaan.

Kolumnisti on kirjailija ja tohtoriopiskelija.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko 1 kk / 6 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .