Kolumni: Niin kauan kuin lapset marssivat, kokoontuvat ja keskustelevat, he ovat täynnä toivoa

Francis Bacon kirjoitti: ”Joilla on vaimo ja lapsia, hänellä on pantti lunastettavana kohtalolta.” ”Sinun lapsesi eivät ole sinun lapsiasi”, runoili puolestaan Kahlil Gibran.

Olen ajatellut molempien miesten lausahduksia, kun olen viime viikkoina katsellut kuvia kaduilla ja toreilla marssivista, plakaatteja ja banderolleja kantavista koululaisista.

”March now, or swim later”, marssi nyt, tai uit myöhemmin, luki banderollissa, jota kantoi kaksi hädin tuskin kymmenvuotiasta lasta. Moni keski-ikäinen hätkähtää näkyä. Iskulauseita huutavien, muutoksia vaativien lasten marssi saattaa tuoda mieleen kärkkäät sukulaisiaan ilmiantavat lapset Neuvostoliitossa tai Pol Potin lapsiarmeijat, jotka oli aivopesty sukulaisten ojentamiseen.

Jotkut vanhemmat ovat puolestaan kuitanneet lasten ilmastolakkoilun ja mielenosoitukset tekopyhien koululintsarien hömpötykseksi.

 

Itse ajattelen, että niin kauan kun digi-invalidisoituneen aikamme lapset ja nuoret irrottautuvat kännyköistään ja tableteistaan, kävelevät ulkona yhdessä, keskustelevat toistensa kanssa ja jakavat huolensa ja haaveensa, he ovat täynnä toivoa. Ja eikö toiveikkuus ole parempi kuin ahdistus ja masentuminen?

Oma sukupolveni koki kouluaikoinaan 1960- ja 1970-luvuilla suomalaisen yhteiskunnan ääripolitisoitumisen; oli Teiniliitot ja Agit Propit, osallistumisen ja tiedostamisen velvoite ja paatos. Maailmaa alettiin kiihkeästi parantaa opintopiireissä ja seminaareissa.

Olen minäkin osallistunut rauhanmarsseille ja solidaarisuusmielenosoituksiin. Olen myös kiinnostunut jo varhain luonnonsuojelusta ja terveellisestä ravinnosta ja ryhtynyt vegetaristiksi jo 17-vuotiaana.

Tänäkin päivänä kierrätän kaiken, en osta juuri mitään uutena, vältän muovipakkauksia, ylimääräisiä kemikaaleja ja lisäaineita. Ajan työmatkat raitiovaunulla ja vaihdoin bensiinikäyttöisen auton hybridiin. Ei ole hirveän vaikea tehdä pieniä tekoja ilmaston vuoksi.

 

On surullista, että niin monet kokevat syyllistyvänsä ja ahdistuvansa näistä asioista, kuten eräs tuttavani, jolle on tullut ankara henkinen kriisi paljosta ilmastopuheesta. Hän kokee, että hänen omat lapsensa syyllistävät häntä hänen kulutustottumuksistaan ja vaativat häntä muuttamaan elämäntapaansa. Kaikki heidän tapaamisensa päättyvät riitoihin.

– Vai olisiko se sittenkin pyyntö? kysyin tuttavaltani.

”Reagoikaa pliis ilmastonmuutokseen, antakaa meille tulevaisuus!”

Etkö sinäkin haluaisi näyttää lapsenlapsillesi apilikossa pörräävän kimalaisen ja rinteessä leijailevan harjusinisiiven?

Kolumnisti on kirjailija ja terapeutti.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .