Kolumni: Niskavuoren emäntä ja hänen naapurinsa Anna Karenina

Venäjä pitää hereillä. Se on hyvä, kirjoittaa Kreetta Onkeli.

Luokan järjestäjä nouti tarvikehuoneesta seinälle ripustettavat kartat. Neuvostoliitto oli valtava. Sitä ei edes jaksanut silmäillä reunoille asti. Suomen ja Neuvostoliiton kipukohdat käsiteltiin oppikirjoissa puudutettuina. Mikäli maan asioista keskusteltiin julkisesti, puheen ylläpitämiseksi oli kierreltävä tosiasioita. Hieman kuin henkisesti tulehtuneessa, mutta toisistaan riippuvaisessa perheessä.

Isänäiti vihasi miniän lisäksi eniten maailmassa Neuvostoliittoa, siis Venäjää. Asiat muuttuvat: äskettäin muuan 11-vuotias ei edes tiennyt, mikä Neuvostoliitto oli. Mummo kertoi, kuinka kamalia ryssät ovat. Jos en ollut järkyttynyt, hän väritti juttuja. Mummo oli varsinainen Suomen armeijan esikouluttaja: rautaesiripun taakse ei olisi menemistä. Siellä jos käyt, takaisin et pääse.

Venäjä aiheutti koululaisten keskuudessa tempauksia. Pojat olivat avanneet ilmakitaratyyliin sarjatuliaseet Joutsan kirkonkylässä rintamerkkejä kaupittelevia turisteja kohtaan. Pojat päätyivät poliisin puhutteluun. Sen jälkeen Venäjää inhottiin lisää.

Järjestelmä romahti. Raja aukesi. Helsingissä putiikin ovessa oli lappu: viisi venäläistä kerrallaan. Venäläiset varastivat.

Meni muutama vuosi ja kaikki oli toisin. Suomalaiset olivatkin riippuvaisia venäläisistä. Kaupat ja hotellit kilpailivat, kuka saa heidät asiakkaiksi. Venäläiset kantoivat tänne rahaa. Se raha piti suomalaisia yrityksiä vuosia pystyssä.

Jos ennen venäläisiä ostosmatkailijoita seurasi vartija, nyt Stockmannilla sai maksaa ruplilla. Venäjättärille ei enää hihitetty. Heidän tyyliään ihailtiin.

Sukupolveni suomalainen ei pysynyt mukana kehityksessä. Vaivihkaa venäläisyys alkoi kiinnostaa. Luin venäläisiä klassikoita ja vankileirikuvauksia. Niihin tuli himo. Sävykäs ja syvällinen ihmiskuvaus oli herkkää mutta lujaa. Mikä ymmärrys ajatuksettomuuden tilasta ja elämän vaivihkaisuudesta.

Söin ensimmäisen venäläisen ateriani vuonna 1997. Sen jälkeen en päässyt blineistä enkä vorschmackista irti. Opettelin laittamaan niitä itse.

Lopulta uskaltauduin Pietariin. Olin järkyttynyt, että maamme naapurissa on niin valtava upea kaupunki ja etten tunne kyrillisiä aakkosia.

Aika on jälleen toinen. Mitä seuraavaksi?

Suomi on ikuisesti Niskavuoren vanha emäntä, Venäjä Anna Karenina. Vaikka Venäjä olisi kuinka pikkuruinen, kaksi vastakkaista mentaliteettia tulevat seisomaan aina napit vastakkain. Hereillä se pitää. Se on hyvä.

Kirjoittaja on kirjailija.