Kolumni: Puhelin ei ole enää puhelin vaan jotain kellokortin ja esimiehen väliltä

Puhelimen tarkoitus on ollut helpottaa tiedonvälitystä, oli se sitten vaikka satunnaista höpöttelyä. Se on meille hirveän tärkeää. 1800-luvun lopulla keksijät suorastaan kilpailivat siitä, kuka tämän härpäkkeen keksisi. Puhelimen avulla ihminen on tullut toiselle ihmiselle alati saavutettavaksi.

Kauas on tultu: nykyään en voi käyttää puhelinta puhelimena. Tai ehkä käytän, mutta puhelimen käyttötarkoitus on vain muuttunut. Puhelin muistuttaa enemmän jotain kellokortin ja esimiehen väliltä – sellaista, jota vastaan täytyy alati kapinoida.

Ennen ei ollut juuri mikään asia paremmin, mutta puhelin soi silloin tällöin ja siihen vastattiin. Älypuhelinten myötä raivostuttavan sympaattinen Nokia Tune on vaihtunut pöytää vasten kuuluviin tärinöihin.

Jos jokainen pitäisi puhelimessaan äänet päällä, piippaisivat työhuoneet, kahvilat, kirjastot ja luontopolut jatkuvaa Mark Zuckerbergin insinöörien laatimaa sinfoniaa.

Tänä keväänä tajusin puhelimeni parhaan ominaisuuden: Älä häiritse -tila. Kaikki ilmoitukset tulevat, mutta puhelin ei tärise. Työasioihin liittyviä viestejä minulle tulee päivittäin niin Facebookin Messengerissä kuin WhatsAppissa, Twitterissä ja sähköpostissa.

Jos ennen puhelin soi vain silloin tällöin, nykyään minut saa kiinni vain silloin tällöin. (Lienee ilmiselvää, että minulla ei ole perhettä tai lapsia.)

Puhelin nykyisessä muodossaan on häirinnyt elämääni yllättävän paljon, ja se on huolestuttavaa. Sähköpostista viestivä tärinä herättää aamuisin töihin; viestejä, ilmoituksia ja puheluita tulee pitkin päivää, aina keskeyttäen jotain.

Jos vapaa-ajalla luen kirjaa, puhelin tärisee ja keskeyttää. Ja freelancerina on tarkastettava, mistä on kyse. Kaipaako vaikka jokin kirjoittamani artikkeli pikaisia muutoksia tai tarvitseeko joku nopealla aikataululla kolumnin Reijo Taipaleen kuolemasta.

Nyt tärinät ovat tiessään ja stressaan vähemmän. Olen valinnut freelancerin elämän juuri vapauden vuoksi. Ei se ole kummoista vapautta, jos hypin puhelimen ja muiden ihmisten toiveiden mukaan joka päivä.

Vaikka nykyään on se kummallinen oletus, että sähköposteihin ja viesteihin tulee vastata heti, toistaiseksi kukaan ei ainakaan ole valittanut sitä, että olen soittanut takaisin tunnin päästä.

Mikä tärkeintä: jossain, tuskin edes kovin kaukana, ehkä 200 metrin päässä kotoani yliopiston harjoitustilassa, soi maailman pienin viulu.

Kirjoittaja on toimittaja, taiteilija ja dj.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .