Kolumni: Ruoan haaskaaminen on syntiä

Koulussa nielimme urheasti kylmentyneen kesäkeiton viimeisenkin kukkakaalimuhkuran, kirjoittaa Timo J. Tuikka.

Suomessa järjestetään vuosittain tuhansia teemaviikkoja saunaviikoista sipuliviikkoihin. Tämän viikon teema on ollut koko elämäni lähinnä sydäntäni ja mahaani.

Valtakunnallisen hävikkiviikon (29.8.–4.9.) tarkoituksena on lisätä ruoan arvostusta ja vähentää ruokahävikkiä.

Mielipuolisessa maailmassamme länsimaalaiset täyttävät kilpaa biojäteroskiksiaan ja kehitysmaiden katulapset tonkivat kilpaa ruokaa kaatopaikoilta.

Roskiin mättämällään ruoalla suomalaiset ruokkisivat viisi miljoonaa nälkiintynyttä Etiopian lasta. Hukkaan heitetyn ruoan arvo on Suomessa vuosittain 125 euroa per henkilö.

Tämä elintasohulluutemme on verrattain tuore ilmiö. Palataanpa ajassa 30 vuotta taaksepäin.

Vuonna 1986 ruokakaupassa oli juustovaihtoehtoja yhtä paljon kuin televisiossa kanavia. Ruokaympyräjulistetta illat tuijotelleet suomalaiset söivät puuroa, kalaa, pottua ja porkkanaa. Lauantaina lapset saivat puoli lasia limonadia ja sunnuntaisin perheet herkuttelivat talouskyljyksillä.

Makkara oli kortilla. Katselin kuola valuen, kun lähikauppias siivutti 200 grammaa Gotleria perheemme viikkoannokseksi.

Bob Geldofin valistamat lapset lauloivat ”We Are the World” ja söivät lautasensa kiitollisina loppuun. Opettaja valvoi kouluruokalassa vain kauheimpien ruokien loppuun pureskelua.

Kylmentyneen kesäkeiton lusikoinnin ohessa kakistelimme pitkää sylkeä sopan sekaan, mutta nielimme urheasti viimeisenkin kukkakaalin muhkuran. Ruoanjättäjät vasikoitiin armotta, ja he saivat ansaitsemansa rangaistuksen rikoksestaan ihmisyyttä vastaan.

Söin 11-vuotiaana ensipizzani luokkaretkellä. Tein 14-vuotiaana ensitilaukseni hampurilaisravintolassa luokkaretkellä. Ahmin 18-vuotiaana neitsytpizzabuffetini. Olin syödä itseni hengiltä, kun ruoka ei ikinä loppunutkaan.

Minulle olikin valtava kasvun paikka, kun lapseni eivät syöneet lautasiaan tyhjiksi ja haukkuivat hyvää ruokaa pahaksi. Ei auttanut, vaikka näytin ruokapöydässä kuvia Biafran lapsista.

Koska en kykene heittämään ruokaa roskiin, ryhdyin kotikompostoriksi. Ystävieni retostellessa kulinaristisilla nautinnoillaan voin itse kehua syöneeni neljä vuotta putkeen lasten ruoan­jämiä. Olen kyllä jo kurkkuani myöten täynnä makaronia.

Olen vain yhdessä asiassa järjestelmällinen. Vahdin kuin pula-ajan mummo, että ruoat syödään jääkaapista lajittelemassani päivämääräjärjestyksessä. Electro­lux-fasismilla vuoden 2015 ruokahukkamme jäi yhteen piiloutuneeseen pinaattilettupakettiin. Sen kestän.

Ehkä tänä älyteknologian aikakautena ruoat voisivat itse varoittaa lähestyvästä kuolemastaan.

Kolumnisti on kirjoittamisen sekatyömies.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.