Kolumni: Vartuin lapsentappajien ja ydintuhon pelossa

Lapsena suuri riemu voi muuttua lamaannuttavaksi peloksi silmänräpäyksessä, kirjoittaa Perttu Häkkinen.

Ollessani vierailulla vanhempieni luona äitini ojensi minulle kirjekuoren, josta löytyi lapsena tekemäni lyijykynäpiirros. Siinä oli ydinreaktori, josta levisi myrkyllistä säteilyä ja suojaava sateenvarjo, jonka päälle valui taivaasta happamia pisaroita.

Piirrosta katsoessani muistin kirkkaasti erään loppukevään päivän vuonna 1986, jona istuin roihuvuorelaisen esikoulun pihalla ystäväni kanssa. Tuijotimme taivaalle ja odotimme jännittyneinä sadepilvien ilmaantumista. Tšernobylin ydinvoimalan neljäs reaktori oli tuhoutunut joitakin päiviä aiemmin. Uutiskuvien ja urbaanilegendojen pohjalta olimme päätelleet, että jos happamat pisarat koskisivat meihin, me sulaisimme kuin natsit Indiana Jonesissa.

Presidentti Reaganin lanseeraama ”Tähtien sota”, eli pyrkimys rakentaa avaruuteen sijoitettu ohjuspuolustusjärjestelmä aiheutti meissä esikoululaisissa myös syvää levottomuutta. Emme ymmärtäneet, miksi avaruudessakin piti sotia.

Lapsen maailma on maaginen: outo sekoitus kaikkivoipaisuuden tunnetta ja sanoinkuvaamatonta kauhua, johon aikuisen on vaikea samaistua. Lapsekkaassa mielessä tunteet vaihtuvat portaattomasti: suurin riemu saattaa muuttua lamaannuttavaksi peloksi silmänräpäyksessä.

Sama portaattomuus toistuu myös faktan ja fiktion välisessä rajassa, joka lapselle saattaa olla hyvinkin häilyvä.

Ollessani yhdeksänvuotias Veikko ”Jammu” Siltavuori poimi kyytiin kaksi pikkutyttöä kilometrin päästä koulustani. Nuo tytöt eivät ikinä enää tulleet takaisin.

Puotinharjusta Myllypuroon vievällä pururadalla hiippaili niin tiuhaan itsensäpaljastajia, että toisinaan meitä kiellettiin liikkumasta siellä yksin. Metrossa pyöri äijiä hieromassa muniaan ja eräällä kouluretkellä ohikulkeva sekakäyttäjä löi luokkatoveriani olutkassilla kasvoihin.

Vaikka elinkin lapsuuteni objektiivisesti ottaen turvallisessa ympäristössä, tuntui potentiaalisia uhkakuvia silti riittävän ihan kylliksi. Lastentappajat, itsensäpaljastajat, happosateet, avaruussodat, ydinsodan pelko ja lama olivat osa sitä henkistä maastoa, jolle 1980-luvun ihmistaimena Itä-Helsingissä altistuin.

Maailma tuntui silloin omituiselta ja häiritsevältä, enkä ole aikuisenakaan joutunut mielipidettäni korjaamaan – maailma on mielestäni edelleen omituinen ja häiritsevä.

Oma isäni oli toisen maailmansodan alkaessa kuusivuotias. Sen jälkeen koko hänen elämäänsä on leimannut pyrkimys ymmärtää vuosien 1939–1945 välisiä tapahtumia.

Itseäni puolestaan kiinnostavat edelleenkin ihmismielen pimeä puoli ja ydinvoimalaonnettomuudet. Sekä tietenkin Olof Palmen murha.

Kolumnisti on vapaa toimittaja ja tietokirjailija.