Kolumni: Vene oli pitkäaikainen haave, mutta lopputulos oli pettymys

Meillä on vene, ja inhoan sitä. Sen myöntäminen hävettää, mutta myös huojentaa.

 

Ei se veneen vika ole, se on ihan kiva kippo. Se vain sattuu olemaan ensimmäinen huonekasvia isompi asia, josta minun pitäisi huolehtia. Sen oli tarkoitus olla askel aikuisuuteen ja osoittaa, että pystyn sitoutumaan ja kantamaan vastuuta.

 

Läpihuutojuttu, kuvittelin: pääsisin järvelle milloin tahansa, menisin retkille saariin ja ottaisin kannella aurinkoa.

Olisin vesillä kaiket kesät!

Tätä auvoa mainostettiin kavereillekin, ja riemuittiin salaa kateellisista huokauksista. Kaikki halusivat kyytiin – ja kutsuttiin, vaikka eivät olisi halunneetkaan.

Paatti kyytsittiin Jyväskylään Raumanmereltä. Vetoauto haettiin Viitasaarelta, riittävänkokoinen traileri vuokrattiin Tampereelta. Yhdistelmällä uskalsi ajaa seitsemääkymppiä, mutta niin vaan venho lopulta killui kotisatamassa.

 

Kahden venereissun jälkeen mielessä kävi kielletty ajatus. Kolmannen ja neljännen jälkeen möykky rinnassa kasvoi. Keksin tekosyitä ja muita menoja. Muuta tehdessäni tunsin syyllisyyttä siitä, etten ole veneellä, kun sellainen kerran on.

Lopulta oli pakko tunnustaa: en pidä tästä riittävästi. En koe saavani veneilystä vastinetta sille ajalle ja rahalle, jota harrastukseen hupenee.

Kokemus ehkä johti siihen, että menin aivan jumiin, kun puolisoni ilmoitti ostaneensa meille auton. Oli siitä puhuttu ja asiasta sovittu, mutta silti alle tonnin Toyota sai minut hetkeksi hengittämään paperipussiin.

 

Auto, asunto, talo, koira, lapsi, toinen. Elämän etappeja, joista en ole lainkaan varma, haluanko niitä. Entä jos käy kuten veneen kanssa?

Huojennuksekseni tutkimusten mukaan kaikki muutkaan ikäiseni eivät tunnu haluavan asioita omaksi. Sähköpotkulaudat, kaupunkifillarit, kimppakyydit, yhteiskäyttöautot ja Airbnb kielivät kaikki siitä, että jakaminen kiinnostaa etenkin nuoria.

Enkä ihmettele. Omistaminen vaatii aikaa, rahaa, omistautumista ja intoa. Tuntuu valtavalta riskiltä laittaa kaikki yhden kortin varaan, kun maailma on täynnä mahdollisuuksia.

Ottaisin siis vähän kaikkea, mutten mitään ihan kokonaan, jos sopii?

Susanna Stranius on Sunnuntaisuomalaisen toimittaja.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .