Kotiäiti X: Tuntuu kamalalta, kun uhmaikäinen lohduttaa itkevää äitiä

Ennen kun sain lapsen, en osannut kuvitellakaan, millaista vihaa väsynyt ihminen voi tuntea toista kohtaan. Vauva-arki ei todellakaan ole pelkkää ylitsepursuavaa rakkautta.

Taapero saa öisin itkukohtauksia, joista alkaa helposti tunnin ralli. On pissihätä, pehmolelu on väärä, housut ovat väärät, kynnet pitäisi leikata. Kun kaikkiin vaatimuksiin ei suostu, huuto yltyy.

Päivälläkin uhmaikäisen kuppi voi mennä nurin mistä vain, vaikka siitä, että ketsupin laittaa väärään kohtaan lautasta. Silloin mietin, voisiko tämän vielä palauttaa.

Kun vauva vain itkee ja itkee ja itkee, mielessä saattaa käydä hyvin synkkiä ajatuksia. Turhaan hyssytellessäni ajattelen vain, että ”lopeta jo se huutaminen” ja ”ole hiljaa”.

Uhmaikäisen kanssa viha menee välillä luihin ja ytimiin. Se johtuu varmasti väsymyksestä sekä osittain siitä, että näen lapsessa niin paljon itseäni.

Olen lukittautunut vessaan ja pysynyt siellä, vaikka lapsi hakkaa ovea ja huutaa äitiä. Silloin en ole voinut ajatella muuta kuin että en pysty tähän ja haluan pois.

Sanotaan, että paras tapa rauhoittaa raivoava lapsi olisi ottaa tämä syliin. Se on kuitenkin todella vaikeaa, kun on itsekin niin kiukkuinen.

Yhtenä hetkenä lapsi saattaa huutaa ja riehua, ja jo seuraavana sanoa: ”Äiti, olet rakas.” En pysty heittäytymään lapsen lailla tunnetilasta toiseen. Joskus olen pakottanut itseni halaamaan takaisin ja sanomaan ”minäkin rakastan sinua”, vaikka olen ollut edelleen raivoissani ja hetki sitten heitellyt leluja suutuksissani.

On ollut niitäkin kertoja, kun taannun taaperon tasolle, ja me molemmat itkemme ja huudamme lattialla. Olen sanonut lapselle suoraan, etten osaa enkä pysty.

Tuntuu kamalalta, kun lapsi tokenee uhmastaan ennen minua ja alkaa lohduttaa itkevää äitiä. Kun taapero pyytelee anteeksi käytöstään, paha mieli ja itsesyytökset jatkuvat pitkään. Miksi en osannut hoitaa tilannetta paremmin? Miksi taas suutuin ja huusin?

Joskus, kun lasten isä tulee töistä kotiin, romahdan välittömästi. Hän saattaa ihmetellä, että miksi ihmeessä tappelen pienen lapsen kanssa.

Ja varmasti hänkin haluaisi hengähtää työpäivän jälkeen, mutta toisinaan minun on vain pakko päästä pois. Sellaisina päivinä mietin, että tätäkö minä halusin ja tässäkö elämä on.

Toisinaan kaipaan elämää, joka minulla oli ennen lapsia. On äitejä, jotka eivät tarvitse mitään muuta kuin että saavat puuhailla päivät kotona lastensa kanssa.

Minua kotiarki tökkii. Tuntuu, että tyhmenen kotona, kun juttelen päivästä toiseen vauvan ummetuksesta. Odotan jo, että pääsen töihin, saan jutella aikuisten kanssa ja tehdä jotain merkityksellistä.

Haaveilen, että voisin välillä ajelehtia vapaapäivinäni kuten tein ennen lapsia. Kaipaan sitä, ettei aina kotoa pois ollessa tarvitsisi vilkuilla kelloa ja miettiä, joko täytyy mennä takaisin.

Lastenhoitoavun pyytäminen tuntuu vaikealta, koska silloin joutuisin myöntämään, etten jaksa tai pärjää. En haluaisi vaivata ketään omien juttujeni takia. Lääkärikäynnit ovat vielä eri asia, mutta tuntuisi nololta pyytää joku vahtimaan lapsia vain, koska haluaisin yksin ostoksille. Sehän ei ole välttämättömyys, vaan minun mitätön mielitekoni.

Välillä ihmettelen, miksi ihmiset tekevät lapsia ja lähtevät tähän vapaaehtoisesti. Noita tunteita varjostaa raskas syyllisyys, koska minulla on kaksi tervettä, ihanaa lasta. Miksi minä tunnen näin? Itsehän olen heidät halunnut.

Palstalla eri alojen asiantuntijat kertovat asioista, joista ei voi puhua omalla nimellä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .