Kun äänekoskelainen Elina Tourunen vihittiin papiksi vuonna 1988, se oli uutta ja kuohuttavaa – nyt hän on kirkkoherra ja kirkossa kuohuu jälleen

Vuoden 1988 toukokuussa 26-vuotias Elina Tourunen hyppäsi Keski-Suomessa autoon ja suuntasi kohti Lapuaa. Perillä odotti määränpää, johon hänen ei koskaan pitänyt olla matkalla.

Tourusen vanavedessä matkasi bussilastillinen seurakuntalaisia Suolahdesta. Pienen teollisuuspaikkakunnan väki halusi todistaa tutun nuorisotyönohjaajan pappisvihkimystä.

Jos joku paheksui naisen pääsyä pappisvirkaan, juhlapäivänä sitä ei sanottu ääneen.

Tourusta vihkiminen jännitti niin paljon, että hän ei muista siitä jälkikäteen mitään.

– Se on ollut niin käänteentekevä etappi elämässä, valtava sitoumus. En usko, että tajusin silloin täysin, mihin oikein olin ryhtymässä.

Koko Tourusen elämän ajan naisten oli ollut mahdotonta päästä evankelisluterilaisen seurakunnan papeiksi. Tourusta se ei ollut haitannut.

– Lukiossa vannoin, että en hae opiskelemaan ainakaan teologiaa enkä äidinkieltä.

Lukion jälkeen Tourunen lähti vuodeksi Säämingin kristilliseen kansanopistoon. Siellä hän kohtasi monia, joiden mielestä naisen ei pitäisi olla pappi, ei edes opiskella teologiaa.

Elettiin 1980-luvun alkupuolta ja keskustelu naispappeudesta kävi kiivaana. Tourunen yritti vältellä koko keskustelua.

– En ole koskaan ollut ensimmäisenä heiluttelemassa banderolleja minkään asian puolesta.

Säämingissä väittelyitä ei voinut välttää. Kun Tourunen uppoutui aiheeseen, mieli teologian opinnoista alkoi vähitellen muuttua. Papiksi hän ei edelleenkään aikonut.

Kirkolliskokous hyväksyi naisten pappeuden Suomessa vuonna 1986. Päätöstä edelsi vuosikymmenten keskustelu, jonka ytimessä oli kansan koko ajan suopeammaksi muuttuva suhtautuminen ja kirkon sisäisen, alati pienenevän sisäpiirin sitkeä vastustus.

Jo 1950-luvulla yli puolet suomalaisista oli valmis hyväksymään naisen pappina. Ensimmäisen kerran asiasta äänestettiin kirkolliskokouksessa vuonna 1963, jolloin yli puolet edustajista olisi hyväksynyt naisten pappisvihkimyksen. Tarvittava kolmen neljäsosan kannatus saavutettiin kuitenkin vasta reilun kahden vuosikymmenen kuluttua. Tässä vaiheessa naispappeuden kannattajaksi ilmoittautui jo lähes 80 prosenttia suomalaisista.

Naisten pappeuden vastustajat jäivät lopulta vähemmistöön, mutta heidän äänensä kuuluu kirkon sisällä yhä. Vastustus näkyi esimerkiksi uuden arkkipiispan valinnassa vuonna 2018, kun Kari Mäkisen seuraajaksi pyrkinyt Ville Auvinen ilmoitti, että ei piispana vihkisi naisia papeiksi. Saman vuoden syksynä 28 kirkolliskokouksen edustajaa ja kuusi pappia lähetti piispoille kirjeen, jossa vaadittiin naispappeuden vastustajille lisää elintilaa kirkossa.

Tourunen valmistui teologian kandidaatiksi Helsingin yliopistosta vuonna 1985. Työuransa hän aloitti uskonnon ja psykologian opettajana.

Ura koulussa ei kuitenkaan ollut Tourusen tie. Hän muutti takaisin kotiseudulleen Keski-Suomeen ja otti yhteyttä tuttuun pappiin.

– Kysyin, että olisiko teillä tällaiselle teologinplantulle töitä.

Suolahden silloinen kirkkoherra Jukka Kuparinen palkkasi Tou­rusen nuorisotyönohjaajaksi. Pari vuotta myöhemmin hänet kutsuttiin seurakunnassa avautuneeseen papinvirkaan.

Silloin Tourusesta tuntui, että olikin oikea aika astua ammattiin, johon hän ei muutamaa vuotta aiemmin olisi voinut kuvitella suuntaavansa.

– Harvoja asioita elämässäni olen valinnut. Ajattelen ennemmin, että ovi on auennut ja olen kulkenut siitä.

 

Kolmen vuosikymmenen aikana naispapeista on tullut ainakin lukumääräisesti kirkon valtavirtaa. Enemmistö papeiksi vihityistä on nykyään naisia ja virassa toimivista papeistakin lähes puolet.

Vuonna 2010 rikkoutui merkittävä lasikatto, kun Irja Askola valittiin ensimmäisenä naisena luterilaisen kirkon piispaksi. Kirkkoherroista naisia on viidennes. Vuonna 2014 Tourusesta tuli yksi heistä.

Kansan parissa naisten pappeuden kannatus on kasvanut vuosien varrella. Viimeisimpien kyselytutkimusten mukaan yli 90 prosenttia suomalaisista kannattaa naisten pappeutta.

Tämän asenteen Tourunen näkee omassa työssään.

– On äärimmäisen harvinaista, että kukaan vastustaa sitä, että olen virassa.

Tourunen sanoo kuitenkin tietävänsä, että on koetellut joidenkin seurakuntalaisten vakaumusta olemalla heidän pappinsa.

Siis koetellut ihmisten vakaumusta vain tekemällä työtään. Sen täytyy välillä suututtaa.

– Ei se suututa, tekee vain murheelliseksi. Olen niin sinut oman polkuni ja kutsumukseni kanssa, että ei ole minun asiani kiistellä tästä.

Kaikista eniten asiaa ovat ihmetelleet lapset.

Kun Tourunen oli juuri aloittanut pappina, pieni tyttö kysyi, mitä hän tekee työkseen. Tourunen kertoi olevansa pappi, joka siunaa ja lohduttaa hautajaisissa, kastaa lapsia ja vihkii pareja.

– Kaikki nämä tyttö kuunteli tyynenä, mutta vihkimisen kohdalla hän parahti: ”Etkä vihi, mies vihkii.”

Kaksi kertaa on käynyt niin, että Tourusen ollessa toimittamassa kastetta joku paikalla olleista lapsista on tiedustellut, milloin pappi saapuu paikalle. Toisella kerralla aikuiset osoittivat virkapuvussa ollutta Tourusta.

– Siihen poika totesi, että ”ei mummut voi olla pappeja”, Tourunen nauraa.

Papin työssä hyvä huumorintaju on välttämätöntä.

– Otsa rypyssä ei saa syntymään kuulemisen yhteyttä. Huumori myös auttaa jaksamaan.

Jaksamista seurakuntatyössä on todella tarvittu kolmen viime vuosikymmen aikana. Evankelisluterilaista kirkkoa ovat ravistelleet jäsenkato ja sen aiheuttamat talousvaikeudet sekä yhteiskunnan moniarvoistumisen aiheuttamat eettiset ristiriidat kirkon sisällä.

Yksi Tourusen pappisuran suurimmista eettisistä kysymyksistä on ollut samaa sukupuolta olevien parien oikeus kirkolliseen vihkimiseen.

Sukupuolineutraali avioliittolaki on ollut voimassa pari vuotta, mutta kirkko ei edelleenkään tunnusta samaa sukupuolta olevien parien avioliittoa, eikä papeilla ole lupaa vihkiä heitä. Viimeksi asiasta äänestettiin kirkolliskokouksessa toukokuussa 2018, jolloin kokous vahvisti kirkon pitävän avioliittoa edelleen vain miehen ja naisen välisenä.

Tourusta tilanne harmittaa.

– Juuri kirkko on opettanut suomalaiset kunnioittamaan ihmisoikeuksia ja demokratiaa, mutta nyt monet pitävät kirkkoa ennakkoluuloisena ja raja-aitoja pystyttävänä instituutiona. 

 

Keskustelu on ollut paikoin niin kiivasta, että Tourunen on kokenut olevansa myrskyn keskellä.

– Eettisissä kysymyksissä kirkkoherran tehtävä on johtaa seurakuntaa niin, että täällä kunnioitetaan erilaista ajattelua ja mielipiteitä. Minun tehtäväni on tehdä tilaa sille erilaisuudelle, jota seurakunnassa on.

Tourunen toivoo, että keskustelussa kunnioitettaisiin jokaisen omaa vakaumusta, mutta myös ihmisarvoa sekä oikeutta omanlaiseen elämään ja identiteettiin.

– Kun asioista keskustellaan yleisellä tasolla, seurakuntalaisilta saattaa unohtua, että kuulijoiden joukossa on niitä, joille kyseessä on henkilökohtainen ja herkkä asia.

Tourusen mukaan avioliittokysymys ei ole kirkolle vain tasa-arvokysymys, vaan myös teologinen, kirkon oppia, ihmis- ja raamattukäsitystä ja perinnettä koskeva kysymys.

– Siksi se on monimutkainen ja vaatii kaiken viisauden tullakseen hyvin ratkaistuksi.

Pappina eteen voi tulla myös tilanne, jossa asiaan joutuu ottamaan kantaa käytännön tasolla. Mitä Tourunen tekisi, jos nais- tai miespari pyytäisi häneltä kirkollista vihkimistä tai siunausta?

Tämän kysymyksen eteen Tourunen ei ole vielä tosielämässä joutunut. Hän ei kuitenkaan emmi vastauksensa kanssa hetkeäkään.

– Kirkon linjaukset ja säädökset ovat tässä aivan selvät. Me emme saa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, joten tällä hetkellä en voisi vihkimistä suorittaa. Eihän mikään virkaehtosopimus tai työelämän säännöt salli sitä, että viranhaltija toimii toisin kuin työnantaja määrää.

Osa Tourusen kollegoista on valinnut toisin ja ilmoittanut julkisesti vihkivänsä samaa sukupuolta olevia pareja. Vihkimisistä on seurannut varoituksia.

– Joku voi sanoa, että olen pelkuri, piittaamaton ja laiska, koska on helppo ratkaisu sitoutua siihen, mitä pomo määrää. Kyllä minä senkin mielipiteen kestän.

Kirkon kannan muutokseen Tourusella ei olisi sanojensa mukaan vaikeuksia sopeutua. Tämän näkemyksen jakaa moni. Pappien suhtautuminen samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon on muuttunut myönteiseen suuntaan.

Vielä vuonna 2002 vain 12 prosenttia papeista oli kyselytutkimuksessa täysin samaa mieltä siitä, että samaa sukupuolta olevien parien siunaaminen kirkossa pitäisi sallia. Vuonna 2018 täysin samaa mieltä oli puolet vastanneista. Vihkimisoikeutta kannatti puolet ja vastusti joka neljäs.

Tourunen uskoo, että kirkko oppii elämään siihen kohdistuvien muutosvaatimusten kanssa.

 

– Paikalleen emme voi jäädä, sillä muuten jatkuva ristiriita ja hämmennys jää muhimaan perusseurakuntatyössä.

Suomen evankelisluterilainen kirkko on aikoinaan vastustanut monia sellaisia muutoksia, jotka nykyajan näkökulmasta tuntuvat itsestäänselviltä. Vastustusta ovat herättäneet muun muassa naisen oikeus säilyttää oma sukunimensä avioituessa sekä homoseksuaalisuuden poistaminen sairausluokituksesta ja rikoslaista.

Tourunen uskoo myös nykyajan ristiriitojen ratkeavan ennen kaikkea uusien sukupolvien avarakatseisuudella.

– Tämän ajan nuorisolle ei ole mitenkään ihmeellinen juttu, että ihmisen seksuaalinen identiteetti voi olla moninainen. Heille voi olla vaikea ymmärtää, miksi tämä on joillekin ongelma.

Kohtalonkysymys lieneekin ennemmin se, kuinka moni nuorista on tulevina vuosikymmeninä evankelisluterilaisen kirkon jäsen.

Kun Tourunen vihittiin papiksi, noin 90 prosenttia suomalaisista kuului evankelisluterilaiseen kirkkoon. Nyt jäseniä on noin 70 prosenttia kansasta. Joissain seurakunnissa jäseninä saattaa olla enää alle puolet alueen väestöstä.

Miten ihmiset saadaan pysymään kirkossa?

– Toivon, että löytäisimme aina uusia teitä ihmisten luokse emmekä eristäytyisi tästä ajasta ja toimintaympäristöstä. Että osaisimme sanoittaa kirkon hyvää sanomaa sellaisin sanoin, jotka tämän ajan ihmisiä kiehtovat.

Tourunen löytää lohtua myös siitä, että ihmisten suhtautuminen kirkollisiin toimituksiin on myönteinen, vaikka he eivät itse jäseniä olisikaan.

– Sen näkee esimerkiksi kastejuhlissa, joissa voi olettaa, että ainakin neljännes väestä ei kuulu kirkkoon. Silti he ovat mukana yhdessä siinä hetkessä, jossa rukoillaan ja kastetaan lasta.

Tourusen työuran alussa elettiin koko maassa voimakkaan talouskasvun aikaa eikä kirkon jäsenkadosta ollut tietoakaan. Silloin seurakuntiin perustettiin virkoja ja rakennettiin uutta. Työtä oli innostavaa tehdä.

Nyt vähenevän väkimäärän kanssa kamppailevassa kirkossa joudutaan pohtimaan, mistä luovutaan.

Tourusen mukaan kirkko selviää vain tekemällä yhteistyötä ympäröivän yhteiskunnan kanssa.

– Jos jäämme kököttämään omien seinien sisälle, niin pian viimeisen tehtävä on sammuttaa valot.

Moni asia on mullistunut kolmessa vuosikymmenessä, mutta yksi asia on Tourusen mukaan pysynyt muuttumattomana. Ihmisten ilot, surut ja kohtaamiset. Ne ovat myös opettaneet Touruselle työuran arvokkaimman läksyn.

– Mitä enemmän tätä työtä olen tehnyt, sitä enemmän olen huomannut, miten vähän onnistuminen on lopulta itsestä kiinni. Tämä on ollut sellaista pieneksi kasvamista.

 

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .