Kun maahanmuuttajia virtasi Suomeen vuonna 2015, Kaarina Heiskanen ei voinut jäädä katsomaan sivusta

Kaarina Heiskanen on aina mieluiten tarkkaillut tapahtumia ovensuusta. Mutta kun suuri määrä turvapaikanhakijoita tuli lähes hänen kotinsa kynnykselle vuonna 2015, hän päätti heittäytyä tapahtumien keskiöön sivuilleen katsomatta.

Heiskanen asuu Keski-Suomessa Äänekoskella. Naapuritaajamaan Suolahteen perustettiin nuorten ryhmäkoti, johon piti muuttaa asumaan parikymmentä alaikäistä maahanmuuttajaa. Määrä kuitenkin kasvoi pitkälti päälle sataan. Osa viipyi muutaman viikon, osa pitemmän aikaa.

Kaiken kaikkiaan Suomeen tuli vuonna 2015 yli 30 000 pakolaista, koko Eurooppaan 1,26 miljoonaa.

– Ei maailman pakolaisongelma ole vielä ohi, meillä voi olla vielä vastaava määrä ihmisiä ovella. Tällä hetkellä EU kuitenkin suunnittelee Euroopan unionin ulkorajoille pakolaiskeskuksia, joihin ihmisraukat sullotaan, Heiskanen toteaa.

 

Ensitöikseen Heiskanen perusti Äänekosken oman Refugees welcome -ryhmän Facebookiin, johon liittyi lopulta 500 jäsentä. Ryhmässä muun muassa kerättiin pakolaisnuorille vaatteita ja lahjoituksia, joita Heiskanen muiden vapaaehtoisten kanssa lajitteli. Hän kokosi ryhmäkodin sänkyjä ja tarjosi auttavaa kättään, kun sitä tarvittiin.

Keväällä 2016 ryhmäkodissa alkoivat Puhutaan suomea -illat. Heiskanen hääräsi niissä apuopettajana, tutustui vähitellen nuoriin ja alkoi kuulla heidän tarinoitaan.

– Heti oli selvää, ettei nuoria saa yrittää käännyttää esimerkiksi kristinuskoon. Myöskään heidän perheistään, isistään ja äideistään ei aloitettu keskustelua, elleivät he itse halunneet puhua. Kenenkään itkettäminen ei ole tarkoituksenmukaista, Heiskanen sanoo.

 

Suolahteen tulleista nuorista suurin osa oli afgaaneja, loput olivat irakilaisia, kurdeja ja yksi somali.

Heiskanen tutustui ensimmäisenä taiteelliseen afgaanipoikaan, jonka hän vei Ateneumiin katsomaan tämän lempitaiteilijan Claude Monet’n näyttelyä ja suomalaisen taiteen kultakauden teoksia.

– Tämä poika oli kuin käyttöliittymä muihin nuoriin. Kun yksi alkoi luottaa minuun enemmän, muutkin luottivat helpommin, Heiskanen kertoo.

Vaikka nuorten ryhmäkotia ei ole enää aikoihin ollut ja nuoret ovat täysi-ikäisyyden myötä jatkaneet matkaansa muun muassa Jyväskylään, Heiskanen on yhä ystävä monen kanssa. Haastattelupäivänä hän vei kaksi Äänekoskelle käymään tullutta maahanmuuttajanuorta Jyväskylään samalla kun tyttärensäkin.

– Minä olen ajatellut, että kun minulle on kerran auto siunaantunut, aina siinä mahtuu pari poikaa kulkemaan.

 

Tulevana kesänä Heiskanen saattaa jälleen ottaa autonsa täyteen maahanmuuttajanuorukaisia ja suunnata lapsuudenmaisemiinsa Vieremälle Ylä-Savoon. Siellä on yhä hänen tyhjillään oleva lapsuudenkotinsa ja vanhainkodissa kesällä sata vuotta täyttävä äiti Hilja.

– Pojat kävivät kerran laulamassa äitivanhalle Taivas on sininen ja valkoinen, Heiskanen muistelee hymyssä suin.

Vieremän maaseudulla nuoret saavat olla omassa rauhassaan. Viime kesänä he kohensivat paikkoja, lämmittivät saunan ja istuivat juttelemassa pitkälle yöhön.

 

Kun Heiskasella oli tänä keväänä vaikeuksia ehtiä riittävän usein Vieremälle äitiään tervehtimään, yksi pojista tarjoutui käymään siellä hänen puolestaan.

Ja kun Heiskanen menetti oman poikansa, maahanmuuttajapojat sanoivat: ”Me tiedämme, että mikään ei ole kuin oma lapsi, kukaan ei voi korvata omaa poikaa. Mutta sinulla on nyt monta poikaa, ja me kunnioitamme sinua.”

 

Monelle maahanmuuttajanuorista Kaarina Heiskanen on äidin tai isoäidin korvike, ”madar”, mutta myös opettaja ja ystävä. Heiskanen puolestaan puhuu nuorista poikina, eikä halua kertoa tässä jutussa yhdenkään nimeä. Heillä on vaikeuksia ilman julkisuuttakin.

Joillekin maahanmuuton vastustajille Heiskanen on ollut sosiaalisessa mediassa tähän mennessä ainakin matupatja, joka ”on saanut pojilta muutakin kuin leipää”.

– Voisin olla poikien mummo, ja onhan heillä silmät päässä, hän puuskahtaa mutta ei anna räksytysten satuttaa.

Heiskanen pitää maahanmuuttajien vastustajien käyttämää kieltä ja keinoja halpoina. Hän huomauttaa, että naisia on yritetty polkea pilkkanimityksillä maailman sivu.

– Suomen kansalaissodassa punaisia naisvankeja nimitettiin susinartuiksi ja punahuoriksi. Ja saksalaissotilaiden suomalaiset tyttöystävät olivat saksalaisten huoria. Tämän ajan puheessa on paljon samaa, Heiskanen toteaa.

Maahanmuuttoa vastustavien pahin teko ei Heiskasen mielestä kuitenkaan ole huutelu, vaan valehtelu ja valheiden levittäminen.

 

Kesällä 2016 Heiskanen seurasi kauhuissaan, kun turvapaikanhakijoille alkoi tippua kielteisiä päätöksiä. Oleskelulupia evättiin, vaikka ihmiset olivat kotimaassaan kokeneet kidutusta ja vainoa. Tilanne ei muuttunut, vaikka nimi oli talebanien kirjoissa ja kotimaasta oli paettu tappouhkauksia.

Vaara on jo ohi, voitte palata, viranomaiset vakuuttivat ja antoivat evääksi ”älyttömiä ohjeita” selviytymiseen, vaikka esimerkiksi Afganistanissa tilanne lainehtii koko ajan. Suomen ulkoministeriö kehottaa tälläkin hetkellä välttämään kaikkea matkustamista maahan.

– Kun maahanmuuttajat saavat perusteetta negatiivisen turvapaikkapäätöksen, toimin heidän linkkinään ihmisiin, jotka osaavat auttaa. Suomessa toimii pop up -juristeja. Ihmisiä, jotka ovat selvittäneet niin Suomen lakia kuin kulttuuria lähtömaissa, hän kertoo.

Heiskasen mukaan alun viranomaispaniikin virheitä korjataan nyt, sillä Maahanmuuttovirasto Migri joutui aluksi rekrytoimaan ihmisiä liian nopeasti.

– Turvapaikanhakijoiden puhuttelut olivat usein lyhyitä ja epätarkkoja, ja päätöksiä tehtiin ilman riittäviä tietoja. Osa puhuttelijoista, tarkastajista ja tulkeista oli ammattitaidottomia. Jotkut avustajista tekivät lakimuutosten sallimana työnsä mahdollisimman vähällä vaivalla, vain könttäpalkkio mielessään tai eivät yksinkertaisesti osanneet työtään. Kaikista näistä syistä vielä tänäkin päivänä on monien oikeusturva vaarassa.

 

Edelleen maahanmuuttajia elää välitilassa odottaen turvapaikkapäätöstä ja peläten pakkopalautusta. Heiskasen tuttavapiirin pojista moni opiskelee, tekee työtä ja puhuu suomea sujuvasti.

– Turvapaikan saaneet asuvat vuokra-asunnoissa, turvapaikkaa yhä odottavat Salmirannan vastaanottokeskuksessa Jyväskylässä. Vastaanottokeskuksissa asuvia on surullista nähdä. Jotkut heistä haluavat kuolla, sillä epävarmuus painaa. Moni heistä on sanonut, että kuolee mieluummin täällä kuin lähtee takaisin pelon keskelle, Heiskanen toteaa.

Hänen näkemyksensä mukaan viranomaiset odottavat poikien kasvavan täysi-ikäisiksi, jotta palauttaminen olisi helpompaa.

Kaikki maahanmuuttajat eivät jaksa odottaa. Helsingin Sanomien uutisen mukaan vastaanottokeskukset raportoivat Migrille vuonna 2017 yli 300 tapauksesta, joissa turvapaikanhakija oli joko uhkaillut itsemurhalla, uhannut vahingoittaa itseään, vahingoittanut itseään tai yrittänyt itsemurhaa. Jotkut onnistuivat yrityksessään.

 

Ennen pakolaiskriisiä Kaarina Heiskanen uskoi, että ihmisoikeudet toteutuvat Suomessa. Enää hän ei usko. Hän ei oikein usko suomalaisiinkaan.

– Ihmisten pahansuopaisuus ja tarve vastakkainasetteluun on yllättänyt, samoin kuin kova kielenkäyttö. Maahanmuuttajia on sumeilematta nimitelty turvapaikkaturisteiksi ja sotilaskarkureiksi, laitettu lootiin ja lokeroihin. Yleisinhimillisyyden katoaminen näkyy, ja se on masentavaa. Siitä, että kuraa sataa niskaan, on tullut normaalia, hän sanoo.

Ei Heiskanenkaan sinisilmäinen ole. Hän tietää, että kaikkien Suomeen ensirytäkässä tulleiden pakolaisten aikeet tai motiivit eivät olleet rehelliset. Oulun tapahtumia hän pitää törkeinä.

– Mutta että joku haluaisi tulla tänne vaikkapa akuutin terveydenhoidon takia. Että joku miettisi Välimerellä henkensä kaupalla keikkuessaan, että jes, pääsen Suomeen, saan kaksi senttiä paksun patjan ja rokotuksen.

 

I love human rights (rakastan ihmisoikeuksia). Make human rights great again (tehdään ihmisoikeuksista jälleen mahtavia). Life is overrated (elämä on yliarvostettua). Keep calm and help refugees (pysy rauhallisena ja auta pakolaisia).

Kaikki nämä tekstit voi löytää Heiskasen neulomista lapasista. Ne maksavat 25 euroa, ja siitä Pakolaisneuvonta saa 20 euroa. Kassa on kilahtanut kahden vuoden aikana taajaan.

– Kun pysyn sohvalla neulomassa, en hypi seinille, hän kuittaa.

Vuoden 2018 alussa kaikki presidenttiehdokkaat saivat suolahtelaiset ihmisoikeuslapaset. Lisäksi Heiskanen on muistanut kirjeellä useita poliitikkoja ja haastanut heidät ihmisoikeuksilla. Vastauksia hän on saanut harvakseltaan.

Henkilökohtaisesti hän kävi tapaamassa pääministeri Juha Sipilää (kesk.) ja valtiovarainministeri Petteri Orpoa (kok.) vaalikiertueella Jyväskylässä ja pettyi.

– Molemmat sanoivat, että viranomaisiin voi luottaa. Minusta sen sanominen on henkistä laiskuutta ja mietinkin, mitä se tekee heidän sielulleen.

Vaikka viimeiset neljä vuotta ovat nakertaneet Kaarina Heiskasen uskoa, toivoaan hän ei ole menettänyt. Tieto siitä, ettei hän ole yksin, keventää taakkaa. Maahanmuuttajien tukihenkilöiden vapaaehtoisverkosto on globaali.

Se on tarjonnut apua esimerkiksi sille nuorelle, joka lähti Suomen lannistamana Ranskaan etsimään elämää ja lähetti sieltä madar Kaarinalle epätoivoisen viestin: ”Apua minulle, äiti.” Ja sille ihmiskaupan uhriksi joutuneelle nigerialaisnaiselle, joka palautettiin perheineen takaisin kotimaahansa.

Hän jaksaa toivoa, että ihmiset ottaisivat maahanmuuttajat naapureiksi ja tutuiksi siinä missä kantaväestönkin, ja pojat löytäisivät paikkansa Suomesta. Että heistä tulisi luonteva osa yhteiskuntaa.

– Toivon, että kun vilkutan pojille tulevaisuudessa autostani, he ajattelisivat, että tuossa menee se tuttu naapurin täti.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .