Luterilaiset harkitsevat homojen kirkkohäitä, ortodoksikirkossa homoista ei edes puhuta: "Kauppakeskuksetkin siunataan, mutta meitä ei"

Johan Slätiksestä, 55, piti tulla pappi. Toisin kävi.

Hän oli alkanut etsiä hengellistä kotiaan aikuisiällä. Muutaman mutkan jälkeen se tuntui löytyneen ortodoksisesta kirkosta.

– Se kauneus, syvällisyys, hiljaisuus, musiikki. Ortodoksinen teologia on todella humaani, ihmistä kunnioittava, Slätis kuvailee asioita, jotka tekivät vaikutuksen.

Slätis liittyi ortodoksiseen kirkkoon 1990-luvun lopulla. Hänellä oli Helsingissä puutarha-alan yritys ja puoliso, toinen mies.

Hengellinen kokemus oli niin vahva, että Slätis halusi muuttaa elämänsä kokonaan. Hän haki ja pääsi Itä-Suomen yliopistoon Joensuuhun opiskelemaan ortodoksista teologiaa.

– Oli aivan yleisessä tiedossa, että puolisoni oli mies. Kuvittelin, että myös kirkossa aika olisi kypsä sille, että tämä rehellisyys palkittaisiin.

 

Jo pian alkoi selvitä, ettei palkintoa tulisi. Slätis sai huomata, että muita opiskelijoita alettiin vihkiä erilaisiin kirkollisiin tehtäviin, muun muassa lukijoiksi ja diakoneiksi. Hänelle ei vihkimystä ollut tarjolla.

– Selvisi, että minua ei tulla koskaan vihkimään edes lukijaksi.

Lukija on ortodoksisessa kirkossa ensimmäinen kirkollinen vihkimys, johon voidaan vihkiä yli 15-vuotias lukutaitoinen mies.

Slätis alkoi ymmärtää, että papiksi pääseminen olisi hänelle mahdollista ainoastaan, jos hän kieltäisi seksuaalisen suuntautumisensa.

– Homopappeja kyllä on olemassa. Itse en halunnut elää kaapissa. Minusta selibaatin vaatiminen on yksi väkivallan muoto, Slätis sanoo.

 

Slätis valmistui teologian maisteriksi vuonna 2010. Hän työskenteli jonkin aikaa kirkon palveluksessa, vaikka ei ollutkaan pappi. Slätis toimi muun muassa ortodoksisen lähetyksen opettajana Tansaniassa.

Ajanjaksoon liittyi uusi elämänmuutos: puoliso menehtyi tapaturmaisesti. Suruprosessia vaikeutti se, ettei samaa sukupuolta olevalle puolisolle ollut olemassa valmista, sosiaalisesti hyväksyttyä lesken roolia.

Slätiksen pettymys hengellistä kotiaan, kirkkoa, kohtaan kasvoi.

– Keskustelu seksuaalivähemmistöjen tilanteesta kirkon sisällä vaietaan. Sen sijaan tätä keskustelua pystytään käymään yliopistossa, joka on kirkon valtarakenteiden ulkopuolella, Slätis sanoo.

Ristiriita ihmistä arvostavan teologian ja konservatiivisen kirkko-organisaation välillä alkoi vaivata häntä.

– Kissat, koirat ja kauppakeskuksetkin siunataan, mutta meidän elämäämme kirkko ei halua siunata.

 

Jo opiskeluaikoinaan Slätis alkoi toimia aktiivisesti Itä-Euroopan kristillisessä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen lgbt-verkostossa, jonka jäsenet asuvat ortodoksisissa maissa. Verkosto joutuu toimimaan itsenäisesti kirkkojen ulkopuolella syrjinnän vuoksi.

Monissa maissa seksuaalivähemmistöjen kohtelu on ortodoksikirkoissa paljon jyrkempää kuin Suomessa. Erityisesti Moskovan patriarkaatti on ottanut kovan linjan: homoudestaan kertovalta voidaan evätä pääsy ehtoolliselle. Käytännössä tämä tarkoittaa ulos sulkemista koko kirkollisesta yhteisöstä.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu hallinnollisesti Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Konstantinopoli ei ole erityisemmin puuttunut seksuaalivähemmistöjen asemaan.

– Lännessä, Suomi mukaan lukien, ketään ortodoksia ei sentään estetä osallistumasta ehtoolliselle. Raja tulee vasta siinä, että homoa ei voida vihkiä papiksi, Slätis toteaa.

 

Tällä hetkellä Slätiksen hengellinen koti on tämä vertaistukiverkosto. Se on pitänyt yhteisiä tapaamisia, keskusteluja ja teologisia seminaarejaan myös Suomessa.

Suomi on kokoontumisille hyvä, turvallinen maa: homoja ei uhkailla eikä heihin kohdisteta väkivaltaa. Suomessa tapaamisia on voitu pitää jopa ortodoksisen kirkon tiloissa.

– Monissa maissa kokoonnumme esimerkiksi jonkin ihmisoikeusjärjestön nimissä. Armeniaan viime syksyksi suunniteltu tapaaminen jouduttiin turvallisuussyistä kokonaan perumaan, Slätis kertoo.

Slätis luonnehtii kokoontumisia alkukristillisiksi. Varsinaista pappia ei ole paikalla, vaan osallistujat jakavat keskenään leivän ja viinin.

– Nämä ihmiset ovat uskomattoman vahvoja. He uskaltavat olla sitä mitä ovat jopa väkivallan uhasta huolimatta. Eräs ystävämme Pihkovasta tuli viime kesän Helsingin kokoukseen liina suun eteen kiedottuna. Häneltä oli lyöty etuhampaat rikki, kun skineille selvisi, että hän on homo.

 

 

Naispappeuskeskustelu on Slätiksen mielestä ollut se, joka on monessa muussa kirkossa – muun muassa Suomen luterilaisessa kirkossa – avannut kirkollisen hierarkian myös muille kuin heteromiehille. Ortodoksisessa kirkossa nämä keskustelut eivät ole johtaneet mihinkään.

– Ihmisten tasolla kaikki toimii hyvin. Ruohonjuuritasolla ymmärretään ihmisten moninaisuutta. Onhan meillä Pyhä Xenia Pietarilainenkin, joka oli ristiinpukeutuja. Kanoniset säännöt ja kirkon organisaatio ovat se rautanyrkki, jolla ihmisiä lyödään, Slätis sanoo.

Itse hän haluaa nyt mennä elämässään eteenpäin, eikä jäädä negatiivisiin asioihin kiinni. Katse tähyää jo muuanne, toisenlaisiin tapoihin auttaa ihmisiä. Slätis on nyt avioitunut brasilialaisen miehen kanssa.

– Opiskelen parhaillaan psykoterapeutiksi, ja tarkoituksena on vähitellen siirtyä kokonaan Brasiliaan.

Ortodoksikirkossa eletään kahta todellisuutta

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on viime aikoina keskusteltu kiivaasti siitä, pitääkö kirkon vihkiä avioliittoon samaa sukupuolta olevat parit. Näkemykset eroavat toisistaan jyrkästi: toisten mielestä kirkko on liian lepsu, toisten mielestä liian vanhoillinen.

Keskustelu asettuu kokonaan uuteen valoon, jos sitä vertaa Suomen toiseen lainsäädännöllä virallistettuun kirkkoon, ortodokseihin. Suomen ortodoksinen kirkko ei ole käynyt juuri lainkaan julkista keskustelua sen paremmin samaa sukupuolta olevista pareista kuin naispappeudestakaan.

 

Kulisseissa keskustelua seksuaalivähemmistöjen asemasta on kuitenkin käyty jo 1990-luvulta. Itä-Suomen yliopiston käytännöllisen teologian apulaisprofessorin Pekka Metson mukaan Suomen ortodoksisessa kirkossa eletään samaan aikaan kahta eri todellisuutta.

Metso on ainoa suomalainen teologi, joka on tutkinut homojen ja lesbojen asemaa Suomen ortodoksisessa kirkossa.

– On kirkon opetus, joka ei tunnusta samaa sukupuolta olevien yhteiselämää, ja toisaalta eletyn todellisuuden taso, Metso luonnehtii.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että julkihomot ja -lesbot voivat halutessaan viettää Suomessa aktiivista seurakuntaelämää ja toimia myös monissa kirkon tehtävissä.

– Siitä on eräänlainen sanaton sopimus, että arjen tasolla on mahdollista luovia, Metso toteaa.

 

Ortodoksinen kirkko on lähtökohtaisesti aivan toisenlaisessa asemassa kuin Suomen evankelisluterilainen kirkko. Siinä missä luterilaiset voivat päättää linjauksensa itse, Suomen ortodoksinen kirkko on ylemmän tahon alainen.

Suomen ortodoksinen kirkko kuuluu Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Venäjän ortodoksisella kirkolla on puolestaan oma johtonsa, Moskovan patriarkaatti.

Vaikka arjen tasolla Suomen ortodoksit suhtautuvat Pekka Metson mukaan seksuaalivähemmistöihin pääosin sallivasti, jo kirkon organisaatio takaa sen, että keskustelua samaa sukupuolta olevien vihkimisestä avioliittoon ei synny.

– Jos Suomen ortodoksinen kirkko haluaa olla osa maailmanlaajuista ortodoksista kirkkoa, se ei voi tehdä linjauksia, joita muu ortodoksinen maailma ei hyväksy, Metso sanoo.

 

Kahden miehen muodostama pari on tyypillistä kuvastoa ortodoksisessa historiassa. Tällainen parivaljakko olivat muun muassa Valamon luostarin perustajat, pyhittäjät Sergei ja Herman.

Ortodoksisen kirkon aiempiin perinteisiin kuuluivat myös ystävyysliitot, joihin tavallisimmin vihittiin kaksi miestä. Nykypäivän näkökulmasta on helppo kuvitella, että kyseessä olisi ollut jonkinlainen samaa sukupuolta olevien parisuhde.

– Kyse ei kuitenkaan ollut tästä. Kaavassa korostettiin, että veljesliitto on liitto hengessä, ei lihassa, Metso huomauttaa.

Joissakin tapauksissa veljesliittoa on toki voitu käyttää myös parisuhteen verhona.

 

Suomen ortodoksinen kirkko on ortodoksien kansainvälisellä mittapuulla siinä määrin liberaali, että asiaan on kiinnitetty muiden maiden ortodoksikirkoissa huomiota.

Joukko Suomen seurakuntalaisia ja pappeja allekirjoitti 2000-luvun alkupuolella Yhteys-liikkeen julistuksen, jossa korostettiin seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia uskonnollisissa yhteisöissä. Konstantinopolin patriarkaatti pyysi Suomen ortodoksikirkolta selvitystä asiasta.

– Suomesta vastattiin, että Suomen kirkko ei ole tekemässä opillisia muutoksia, vaan kyse on ainoastaan seurakuntalaisten hyvinvointiin liittyvistä asioista. Tämä vastaus tyydytti patriarkaattia, Metso kertoo.

 

Myös Venäjän kirkko on ilmaissut huolensa Suomessa vallitsevan ”väärän ihmiskuvan” vuoksi. Vaikka voimakkain kritiikki on kohdistunut luterilaiseen kirkkoon, paine kohdistuu myös ortodokseihin.

– Kun puhutaan ihmiskuvasta, kysymys on nimenomaan seksuaalivähemmistöistä, Metso tähdentää.

Venäjän ortodoksinen kirkko on ottanut erittäin jyrkän kannan seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin. Metso muistuttaa, että Venäjällä kirkko ja nykyinen hallitseva poliittinen linja kytkeytyvät vahvasti toisiinsa.

Suomen ortodoksisen kirkon asiat eivät kuulu millään tavoin Moskovan patriarkaatille. Suomessa on kuitenkin seitsemän ortodoksista seurakuntaa, jotka ovat osa Venäjän kirkkoa.

Metson mukaan Venäjän kirkko saattaa katsoa, että sillä on jopa oikeus laajentaa toimintaansa Suomessa.

 

Arjessa Suomen ortodoksisen kirkon vapaamielisyys on näkynyt muun muassa siinä, että samaa sukupuolta olevien parien kodeissa on voitu toimittaa kodinsiunaus.

– Tässä toimituksessa ei siunata pelkästään seiniä, vaan myös kaikki kodissa asuvat ja siellä vietetty elämä, Metso selittää.

Virallista hyväksyntää homoparien kotien siunaamiselle ei ole, mutta papit ovat voineet toimia asiassa oman valintansa mukaan.

Radikaaleimman seksuaalivähemmistöjä puoltaneen lausunnon on Metson mukaan antanut sittemmin eläkkeelle jäänyt Helsingin metropoliitta Ambrosius. ”Jos ihmiset rekisteröivät parisuhteensa tai menevät maistraattiin vihittäväksi ja pyytävät kirkoltamme yhteiselle kodilleen siunausta, me toimitamme sen”, Ambrosius totesi Aamulehden haastattelussa 2017.

”Ajattelin, että tällaisia häitä en koskaan saa itse”

Ihmiset ovat hyviä, mutta kirkon virallinen kanta loukkaa. Tämä on Minna Veinolan, 53, kokemus Suomen ortodoksisen kirkon jäsenenä ja lesbona.

Veinola asuu tällä hetkellä Australiassa ja on naimisissa australialaisen naisen kanssa. Naimisiin pari meni Suomessa. Perheeseen kuuluu lapsi, joka on kastettu ortodoksiseen uskoon.

– Papilla ei ollut mitään ongelmaa kastaa lasta, joka elää kahden äidin perheessä. Toisaalta kirkko ei kuitenkaan hyväksy liittoamme, ja kirkollinen vihkiminen avioliittoon olisi ollut täysi mahdottomuus, Veinola sanoo.

Veinola kuuluu ortodoksisukuun, joka on lähtöisin luovutetusta Karjalasta. Hänet kastettiin alun perin luterilaiseksi. Isän suvun puolelta tullut ortodoksisuus kiinnosti kuitenkin vahvasti. Veinola liittyi ortodoksikirkkoon parikymppisenä.

– Seksuaalinen suuntautumiseni ei tullut siinä prosessissa esiin millään tavalla. Olin itsekin aika nuori, eikä tämä asia ollut mitenkään määräävä tekijä elämässä, Veinola sanoo.

Suomessa asuessaan hän oli aktiivinen seurakuntalainen ja lauloi Helsingin ortodoksisen seurakunnan Uspenskin katedraalikuorossa.

– Suuntautumisestani tiedettiin kyllä, mutta se ei ollut minkäänlainen ongelma kenellekään. Se ei ollut ollenkaan vaikea asia.

 

Kokemus epäreiluudesta alkoi muotoutua vasta pysyvän parisuhteen myötä. Veinola mietti asiaa muun muassa silloin, kun hän oli kuoronsa kanssa laulamassa häissä.

– Ajattelin, että tällaisia häitä en koskaan saa itse. Kelpaan siis toimimaan kirkossa, mutta minun avioliittoani ei koskaan siunata. Se oli aika kova pala.

Veinola korostaa, että hän ei halua vaatia kirkon muuttavan linjaansa hänen elämäänsä sopivaksi. Hän ei myöskään usko, että ortodoksinen kirkko muuttaa käsitystään avioliitosta.

– Siitä huolimatta minua loukkaa, että jopa arkkipiispa on ottanut voimakkaasti kantaa samaa sukupuolta olevien avioliittoa vastaan.

Avioliiton Veinola solmi maistraatissa joulukuussa 2017.

– Aika varattiin netistä ja paikan päällä pantiin rasti ruutuun. Siihen ei liittynyt mitään inhimillistä. Se suorastaan nauratti meitä. Olimme kuitenkin päättämässä isoa asiaa, sitoutumista toiseen ihmiseen lopun elämän ajaksi.

Veinola olisi toivonut toisenlaista seremoniaa.

– Koen, että minulle olisivat kuuluneet ne samat sakramentit, jotka heteroparit saavat.

Epäoikeudenmukaisuuden kokemus konkretisoitui myös lapsen kastamisen yhteydessä, vaikka se sujuikin mallikkaasti.

– Kysyin pappia, jonka jo etukäteen tiesin suostuvan. Tämä on kuitenkin myös sellainen asia, jota heterot eivät joudu kohtaamaan. Tuntuu pahalta ajatella, että pyytäessäni pappia kastamaan lapseni hän saattaisikin vastata kieltävästi.

Veinola haluaa pysyä kirkon jäsenenä ja kasvattaa myös lapsensa ortodoksiseen uskoon. Kielteisistä kokemuksista huolimatta hengellinen elämä ja seurakuntayhteys ovat tärkeitä.

– Siinä on kysymys elämän perusturvallisuuteen ja omaan uskomusjärjestelmään liittyvistä asioista, Veinola sanoo.

Tärkeintä on se, että seurakuntalaisten joukossa Veinola kokee tulleensa hyväksytyksi.

– Kyllä myös kirkon piirissä on tehty paljon hyvää. Yksi esimerkki on seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen asiaa ajava Yhteys-liike, jossa toimii myös ortodokseja.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .