Meitä rakastetaan ulkomailla, mutta harva suomalainen tietää koko asiasta

Kotimainen animaatioala tekee viihdettä miljoonille kansainvälisille katsojille. Rahat tuotantoihin pitää haalia ulkomailta.

Ulla Junellin hymy ei hyydy edes silloin, kun juontaja käyttää vahingossa hänen työnantajastaan väärää nimeä. Juuri tämän yleisön edessä ei saisi kompastella tai takellella.

Junellilla ja kolmella muulla Ferly-animaatiostudion työntekijällä on puoli tuntia aikaa vakuuttaa mahdolliset ostajat ja yhteistyökumppanit siitä, että Momolu-animaatiolle kannattaa uhrata toinenkin ajatus. Tai vielä mieluummin rahaa, sitä vartenhan ryhmä on saapunut Cartoon Forum -tapahtumaan Ranskan Toulouseen.

Viime päivinä Ferlyn ryhmäläiset ovat käyneet esittelytekstiä läpi yksin hotellihuoneissaan. Junell on lukenut sitä videolle, ja esitystä on paranneltu yhdessä.

Oikeastaan tähän hetkeen on valmistauduttu jo pitkään: projektin alusta eli viime vuoden syksystä lähtien on pohdittu sitä, mitä Momolu-pandasta ja tämän ystävistä pitää kertoa, mitä yleisö haluaa kuulla, mikä tekee siitä erottuvan.

Kaikesta valmistautumisesta huolimatta koskaan ei voi tietää, miten yleisö reagoi tai mitä esityksen aikana tapahtuu. Nyt sali on puolillaan, mutta määrää tärkeämpää onkin laatu: se, keitä yleisössä on.

Hetkeä ennen esitystä Junell arveli, että yleisöltä saa varmasti positiivista virtaa. Momolun kuvittaja ja kirjoittaja Leena Fredriksson oli sen sijaan epäröivämpi:

– Olen aika introvertti, mutta kyllä tästäkin varmaan oppii tykkäämään.

 

Suomalaista animaatioalaa ei vielä runsaat parikymmentä vuotta sitten ollut olemassakaan, ei ainakaan siinä muodossa kuin se tässä kuussa esittäytyi Ranskan Toulousessa Cartoon Forum -tapahtuman teemamaana.

1990-luvulla suomalaista kaupallista tv-animaatiota pidettiin niin marginaalisena tuotteena, ettei sitä tarvinnut sen paremmin tukea kuin edistääkään. Suomessa tehtiin lähinnä mainos- ja taideanimaatiota, teollisuudessa animoitiin mallinnoksia.

Viihdeanimaation koulutusta piti hakea ulkomailta; Turussa sentään ryhdyttiin järjestämään nukkeanimaatiokoulutusta 1990-luvun puolivälistä lähtien. Muumi-animaatiotkin tehtiin Japanissa. Mutta sitten maailma muuttui. Animaatiot lakkasivat olemasta piirrettyjä ja muuttuivat tietokoneanimaatioiksi.

Suomi kulki digitalisoitumisen kärjessä, ja animaatio-osaaminen oli olennainen osa uutta tietokoneiden maailmaa. Alalle alettiin järjestää koulutusta, syntyi verkostoja ja valmiita tuotteita.

– Koulutus ja teknologian muutos loivat suomalaisen animaatioalan, kiteyttää animaatiotuottajien järjestön Finnanimationin toiminnanjohtaja Liisa Vähäkylä.

 

Kesti vielä hetken, ennen kuin animaatio alettiin ymmärtää muuna kuin mainosten tai teollisuuden tarvitsemana teknisenä työkaluna. Että se voisi olla viihteellisen tarinankerronnan väline, ja että koko tarinan voisi tehdä Suomessa.

Oivallus näyttää kaikilla mittareilla kannattaneen: Niko, lentäjän poika -animaatio oli aikanaan Suomen kallein teatterilevityksessä ollut elokuva. Se on myös kaikkien aikojen tuottoisin suomalaiselokuva ulkomailla. Sen toinen osa ei jäänyt paljon ennätyksestä jälkeen. Molemmat Nikot ovat myös kansainvälisesti katsotuimpia suomalaisia elokuvia. Vasta niiden jälkeen tulevat Aki Kaurismäen elokuvat ja Iron Sky.

Runsaasti julkisuutta ja yleisöä sai tietysti Angry Birds -elokuva, mutta elokuva tehtiin valtaosin muualla kuin Suomessa. Elokuvan teko ja markkinointi maksoi satoja miljoonia euroja, eikä sellaisia rahoja Suomesta kerätä.

Isot elokuvat saavat näkyvyyttä ja mainetta, mutta suomalaisten käsissä on syntynyt myös monia kansainvälisesti menestyneitä tv-animaatioita. Suomalaiset ovat tehneet Muumeja mutta myös esimerkiksi Pikkulia, Albi Lumiukkoa ja juuri nyt kovassa nosteessa olevaa Kikattavaa Kakkiaista eli Gigglebugia.

Hyvällä syyllä voi puhua suomalaisesta animaatiosta siinä missä esimerkiksi suomalaisesta pelialasta.

 

Aamulla tapahtumapaikalle tullut Anima Vitae -studion perustajaosakas Antti Haikala on edellisestä illasta väsynyt. Edessä on kuitenkin uusi työpäivä Cartoon Forumin käytävillä ja esityshuoneissa, joten väsymys on painettava taka-alalle. Se ei ole vaikeaa, sillä Haikala on innostunut.

– Olen tapaamassa vanhoja kontakteja. Kysymässä, mitä kenelläkin on meneillään, ja katsomassa, missä voisi tehdä yhteistyötä. Etukäteen luin katalogista, keitä haluaisin tavata, Haikala selittää.

Aiemmin esimerkiksi Pasilaa ja Itse valtiaita tehneellä Haikalalla ei ole tällä erää omaa alkuvaiheen projektia myytävänä.

Tilanne ei kuitenkaan ole huono, sillä Anima Vitaella on työn alla uusi Muumilaakso-tuotanto, jota kansainväliset ostajat kehuvat käytävillä vuolaasti.

Nyt Haikalan työtä on etsiä yhteistyökumppaneita ja mahdollisuuksia myydä liikenevää tuotantokapasiteettia muille. Anima Vitae on animaatioalalla poikkeuksellinen toimija: se sekä kehittää animaatioprojekteja että toteuttaa niitä. Yleensä alalla keskitytään vain jompaankumpaan.

Anima Vitae myy osaamistaan alihankintana, ja sillä on animaatiostudio Suomen lisäksi Malesiassa. Yritys on tehnyt alihankintaa myös isoille kansainvälisille toimijoille, esimerkiksi Disneylle, Lucasfilmille ja ”yhdelle, jonka nimeä sopimus kieltää sanomasta”.

– Nyt lähdin liikkeelle aika nopealla ja väljällä aikataululla, yleensä olisin valmistautunut kolmisen viikkoa etukäteen, Haikala sanoo.

 

Haikalan punainen Anima-takki vilahtelee jatkuvasti siellä täällä messualueella: hän on ravintolassa, projektien myyntitilaisuuksissa, käytävän varrella sohvalla keskustelemassa.

Samanlainen takki on myös Anima Vitaen osakkaisiin kuuluvalla suomalaisen animaation konkarilla Petteri Pasasella. Takit erottuvat muuten arkisesti pukeutuneessa yleisössä.

Animaatiotapahtumassa suomalaisuus on suhteellista. Ainakin kansainvälisille markkinoille tähtäävät sarjat ja elokuvat tehdään miltei aina kansainvälisenä yhteistyönä. Yksi ideoi, toinen toteuttaa, kolmas rahoittaa ja neljäs levittää. Animaatioiden perässä olevat rimpsut, joissa yhteistyötahoiksi kerrotaan esimerkiksi suomalainen Yle ja ranskalais-saksalainen Arte, kertovat juuri tästä.

Siksi suomalaisten työ messuilla on omien ideoiden myymistä ”pitchauksissa”, verkostoitumista eli ”networkingia”, rahoituspuskureiden eli ”buffereiden” hankkimista projektien seuraavien vaiheiden toteutukseen ja niin edelleen.

Suomalaisten ja suomalaisten. Amerikkalainen John lasketaan Cartoon Forumissa suomalaiseksi, koska hän työskentelee osittain suomalaiselle firmalle Kanadassa. Espanjalaista Pabloa taas pidetään suomalaisena, koska hän työskentelee Suomessa.

 

Suomalainen pitkä animaatio tarvitsee käytännössä aina julkista kotimaista tai kansainvälistä rahoitusta päästäkseen ideavaihetta pidemmälle.

Yksityinen rahoitus on vielä tiukemmassa, tosin viime vuosina esimerkiksi suomalaisten animaatiotuottajien perustama IPR.VC-rahasto on kerännyt pääomia kotimaisen sisällöntuotannon rahoittamiseen.

Jotta audiovisuaalista tuotantoa saataisiin Suomeen, on alalle luotu mittava kannustin: jos tuotantoa tehdään Suomessa, Business Finland (entinen Tekes) maksaa jopa neljänneksen täällä syntyneistä kuluista. Muitakin tukia on ilmaanunut. Esimerkiksi jos tuotanto tehdään Tampereella, kaupunki lupaa maksaa vielä 10–15 prosenttia Business Finlandin kannustimen päälle.

 

Rahaa tarvitaan, koska animaation tekemisessä sitä palaa paljon: vielä viitisen vuotta sitten laskettiin, että eurooppalaisen lastenanimaation keskihinta oli noin 8 500 euroa minuutilta.

Jos sarja on suosittu ja jatkuu pitkään, tuotantokustannukset tasoittuvat, mutta alkuvaiheessa animaation tekeminen polttaa rahaa ennen kuin tuottoa on näköpiirissäkään.

Edes suurten amerikkalaisten yhtiöiden siipien suojiin pääseminen ei takaa riittävää rahoitusta – jakelijat eivät usein rahoita alkuvaiheen tuotantoa, puhumattakaan siitä, että ne maksaisivat esitysoikeuksista kunnolla.

Se, että animaatioita tehdään usean eri rahoittajan tuella, ei ole ihanteellinen tilanne. Suomalaisen rahoituksen pieni osuus tarkoittaa, että muilla rahoittajilla voi olla enemmän sananvaltaa lopputulokseen ja vaikkapa oheistuotteiden myyntiin.

Esimerkiksi saksalaiset tahtovat selvästi kiltimpiä ja siloitellumpia lastenanimaatioita kuin suomalaiset haluaisivat tuottaa.

Alalla toimivat painottavat, että animaatio on pitkän aikajänteen liiketoimintaa. Jos alkupään rahoitus ei ole kunnossa, ei ole loppupään tuotettakaan. Alalla käytetään esimerkkinä Australiaa: kun tuet loppuivat, sikäläinen animaatioteollisuus kuoli.

 

Kun idean ”pitchaus” on ohi, sitä seuraamassa olleet katsojat jättävät kortin, jossa he kertovat mielipiteensä esityksestä. Niiden lukeminen on seuraava osa esityksensä pitäneiden animaation tekijöiden työtä.

Suomalais-irlantilaisen Muste ja valo -animaatioyhtiön Tamsin Lyons ja Leevi Lemmetty jäävät oman esityksensä jälkeen vielä tapaamaan kiinnostuneita messukävijöitä salin ulkopuolelle pystytetylle pienelle lavalle.

– Kun katsoin saliin, ajattelin, että voi luoja, täällähän on vähemmän väkeä kuin edellisessä esityksessä, Lyons sanoo.

– Mutta kun katsoin kortit läpi, niin salissa olivat kaikki ne ihmiset, joiden halusimmekin olevan siellä.

Palautekin oli hyvää, Lemmetty sanoo. Korteissa oli muutakin kuin vain hätäisesti rastitettuja ”erinomaista”-ruutuja.

Kaksikosta näkee, että jännitys on purkautunut. Heidän animaationsa herkästi koheltamiseen sortuvista Harri ja Bip -pingviineistä löysi yleisönsä Toulousen kymmenien esitysten joukossa, ja Muste ja valo nimettiin ehdolle vuoden tuotantoyhtiöksi.

Muutama huolestuttava ajatus harhailee vielä mielessä: kuuluiko ääni hyvin, haittaisiko se, että Lyons seisoi mielestään valkokankaan edessä yhdessä kohdassa esitystä?

– Olen iloinen, että se on ohi, Lyons summaa lopulta.

 

Ostajia tosiaan kiinnostaa. Saksalaisen Kika-lastenkanavan ostojohtajan Sebastian Debertinin mukaan suomalaiset ovat onnistuneet luomaan vakiintuneen aseman animaatiomarkkinoilla.

– Suomalaisilla on omaleimainen ja tunnistettava tyyli. Se ottaa usein vaikutteita teidän designistanne ja taiteestanne.

Suomesta löytyy luovuutta ja mielenkiintoisia projekteja. Tai pikemminkin niitä löytyy nykyään, Debertin tarkentaa.

– Vielä kymmenen vuotta sitten Suomesta tuli lähinnä Ylen tuottamaa animaatiota, joka ei ollut sitä, mitä me halusimme.

Sittemmin Suomessa on opittu tekemään tuotteita, jotka kelpaavat kansainvälisille markkinoille. Markkinat ovat isot: esimerkiksi Kika tarvitsee jatkuvasti useita eri-ikäisille lapsille suunnattuja animaatiosarjoja. Debertinin mukaan niissä on hyvä olla arvoja ja roolimalleja – niitä lapset haluavat. Mutta vaikka omaleimaisuudesta on hyötyä, pitää ohjelmien olla riittävän universaaleja.

Suomalaiset osaavat tehdä myös opetussisältöisiä animaatiota niin, että lapset katsovat niitä mielellään. Ei siis saarnaavaa opettamista vaan vaivihkaista kasvattamista. Debertinin mukaan vain se uppoaa lapsiyleisöön.

– Lapset osaavat haistaa, mihin kala on kätketty, eikö niin?

 

Suomalaisen kasvatusosaamisen yhdistäminen animaatioon vilahtelee monien puheissa, mutta Futurecode Oy:n Jim ja Pia Solatie ovat vieneet ajatusta käytäntöön jo useamman vuoden ajan. Perheen lasten tarinoista ja leikeistä alkuperäisen ideansa saanutta Dibitassut- eli Dibidogs-sarjaa on esitetty liki kolmessakymmenessä maassa, pääosin Aasiassa.

Dibitassut poikkeaa muusta suomalaisesta animaatiotuotannosta siinä, että se animoidaan kokonaan Kiinassa ja oli alkujaankin tarkoitettu Kiinan markkinoille. Nyt Dibitassuja olisi tarkoitus tehdä toinen kausi, ja siksi Jim Solatie kulkee Dibitassujen Viki-pehmolelu olkapäähänsä kiinnitettynä.

– Jos joku vaikka huomaisi.

Kun puhe on Aasian markkinoista, luvut ovat suomalaisittain huikeita: Dibitassujen ensimmäistä kautta katsoi noin 50 miljoonaa ihmistä. Nyt tavoitteena olisi tuplata määrä sataan miljoonaan, kunhan kasvun mahdollistavat yhteistyökumppanit löytyvät. Projektiin on saatu mukaan jo suomalaisiakin pääomasijoittajia.

Rahasampo Dibitassut ei kuitenkaan ole ollut.

– Ensimmäisellä kaudella päästiin jonkin verran plussalle ilman oheistuotemyyntiä. Nyt tavoitteena on tehdä merkittävästi tuottoa erityisesti oheistuotteilla ja Dibitassut-koulutustuotteilla, Jim Solatie sanoo.

Tulos on animaatioalalle tyypillinen. On yleistä, ettei varsinainen animaatio itsessään tuota voittoa. Voitto haetaan oheismyynnistä, esimerkiksi pehmoleluista ja muista animaatiota ja sen hahmoja hyödyntävistä tuotteista.

 

Ulla Junell on Ferlyn esityksen jälkeen miltei riehakkaan iloinen: esitys meni hyvin, esityksen jälkeen käydyistä keskusteluista on jäänyt positiivinen mieliala, korteissa on ollut hyvää palautetta. Yleisö nauroi silloin kuin pitikin.

– Oikeasti kuitenkin vasta tulevat viikot ja kuukaudet näyttävät, mitä tästä konkreettisesti jää käteen, hän toteaa.

Mutta silti. Pitkän puristuksen jälkeen tuote on saatu esiteltyä maailmalle, ja se on jo paljon.

Nyt on varaa näyttää myös inhimillistä puolta tehokkaan myynti-ihmisen kuoren alta.

– Vitsi miten kädet tärisivät, kun tulin ulos salista.

Cartoon Forum 2018

Cartoon Forum on EU-rahoitteinen animaatioalan tapahtuma, jossa eurooppalaiset animaatioiden tuottajat etsivät rahoittajia ja yhteistyökumppaneita alkutuotannossa oleville tv-animaatioilleen.

Tapahtuma järjestetään vuosittain. Viime vuodet tapahtumapaikkana on ollut Ranskan Toulouse, mutta jatkossa Cartoon Forumille etsitään uutta tapahtumapaikkaa.

Tänä vuonna tapahtuma oli 10.–13.9. Osanottajia oli vajaa tuhat, joista noin neljännes oli rahoittajia ja animaatioiden levittäjiä.

Keskimäärin yksi kolmesta tapahtumassa esitetystä alkuvaiheen projektista saa rahoituksen.

Tapahtumassa esiteltiin tänä vuonna noin 80 alkuvaiheessa olevaa animaatiota. Suomesta oman projektinsa kävivät esittelemässä tuotantoyhtiöt Ferly, Muste ja valo sekä Haruworks.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .