Mokkainen hapsuliivi oli Soile-Maria Linnemäen porttihuume – nyt vaatelainaamoyrittäjä rohkaisee naisia pukeutumaan glitteriin

Pörrötakki.

Soile-Maria Linnemäki pitää lyhyen, nolostuneen tauon ennen kuin hän lausuu sanan ääneen. Pörrötakki on viimeisin vaate, jonka vaatelainaamo Vaatepuun yrittäjä on itselleen ostanut. Eikä siitä kauppareissusta ole kuin jokunen viikko.

– Olimme ostamassa miehelleni lenkkareita, kun näin sen. Sellaista ei saa lainaamosta, hän sanoo.

Sitten Linnemäkeä alkaa naurattaa oma puolusteleva reaktionsa. Hänestä kuka vain saa ostaa uusia vaatteita, vaikka olisikin huolissaan ilmastonmuutoksesta.

– Minusta on ihan järjetöntä, että ihmiset eivät enää uskalla laittaa edes lomakuviaan Facebookiin, koska pelkäävät, että joku huomaa heidän lentäneen.

Linnemäki perusti vaatelainaamo Vaatepuun Järvenpäähän, kun hän ahdistui vaatekaappiinsa pesiytyneestä lumpusta: osaan rytkyistä hän oli kyllästynyt parin käyttökerran jälkeen, ja osa oli kulahtanut niin, ettei niitä voinut antaa edes eteenpäin.

Vaatepuu pistää kampoihin kertakäyttömuodille. Kuukausimaksua vastaan lainaamosta saa käydä hakemassa kestävästi tuotettuja vaatteita vuokralle.

Yrityksen tarkoitus ei kuitenkaan ole syyllistää ketään. Linnemäki toivoo, että maailmaa muutettaisiin ilonpidon kautta.

– Itselleen pitää olla armollinen. Ei elämä voi olla pelkkiä järkiratkaisuja. Kestäviä valintoja on hyvä punnita, mutta tärkeää olisi löytää kultainen keskitie yhteisen hyvän ja oman onnen välille, hän pohtii.

Kotikaupungissaan Järvenpäässä Linnemäki ei ole profiloitunut viherpiipertäjäksi tai tuputtajaksi vaan elämästä nautiskelijaksi. Hän uskoo sen lisänneen Vaatepuun suosiota.

Suomen luonto -lehden toimitus valitsi pikamuodin vuoden 2018 turhakkeeksi.

Vaateteollisuuden ympäristövaikutukset nousivat otsikoihin viime kesänä. Kiertotaloutta tutkivan Ellen Mac­Arthurin säätiön mukaan tekstiiliteollisuus tuottaa joka vuosi yhtä paljon päästöjä kuin maailman lentoliikenne ja laivaliikenne yhteensä. Lisäksi 73 prosenttia kaikista valmistetuista vaatteista päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi.

Siihen maailmaan 38-vuotias Linnemäkikin on kasvanut. Kun pikamuotiketjut rantautuivat Suomeen 1990-luvulla, ostaminen oli harrastus. Vaatteita ostettiin, ja kun ne kulahtivat tai hajosivat, ostettiin uusia.

Linnemäelle vaatteet olivat aiemmin melko yhdentekeviä. Hän ajatteli, että niitä on pakko käyttää.

– En koskaan unelmoinut muotiputiikin pyörittämisestä tai lukenut muotilehtiä, hän sanoo.

Mokkainen hapsuliivi oli Linnemäen ensimmäinen lainavaate. Hän ei olisi ikinä ostanut moista, ja jo sellaisen päälle pukeminen vähän kauhistutti.

– Lainasin liivin Hertta Päivärinnan vaatelainaamosta, Vaatepuun edeltäjästä. Ihailin Hertan ja hänen asiakkaidensa tyyliä, joten uskalsin ottaa lainaan jotain niin erikoista. Ja niinpä pian vedin menemään hapsut hulmuten MLL:n muskarissa Järvenpäässä – ja se oli siistiä, Linnemäki kertoo.

Hapsuliivistä, joka olisi vielä muutamaa vuotta aiemmin jäänyt Linnemäeltä rekkiin, tulikin hänen porttihuumeensa riemukkaaseen pukeutumiseen. Enää Linnemäellä ei ole mitään rajoja.

– Voin hyvin mennä glittertakissa tai Minna Parikan pupukorkkareissa ruokakauppaan. Näyttävä pukeutuminen vaatii kuitenkin oikeaa mielentilaa. Kaikki lapset kommentoivat pupunkorvakenkiä, joten en pue niitä silloin, kun en halua huomion kiinnittyvän itseeni.

Äitiyslomalla ollessaan Linnemäki saattoi jättää Ivana Helsingin mekon ulkovaatteidensa alle, kun hän lähti lasten kanssa hiekkalaatikolle. Kukaan muu ei nähnyt mekkoa, mutta hän tiesi sen olevan siellä.

– Tuntui, että ryhtinikin oikeni. Vaatteilla on valtava vaikutus mielialaamme ja siihen, miten meidät huomataan. Niillä voi tuoda arkeen turvaa tai säihkettä tai mitä milloinkin tarvitsemme. On minulla myös huppari, johon pukeudun, kun en halua tulla huomatuksi.

Turvahuppari on yksi Linnemäen noin kahdestakymmenestä vaatekappaleesta. Hänen puolisollaan ja lapsillaan on useampia vaaterekkejä perheen vaatehuoneessa, mutta Linnemäellä vain yksi. Siinä roikkuu yhdet siniset farkut, kahdet eri malliset mustat siistit housut, yhdet tekonahkahousut sekä joitakin peruspaitoja.

– Paidat ovat materiaaliltaan ja tyyliltään erilaisia, mutta väriltään mustaa, valkoista ja harmaata.

Kuukausittain Linnemäki hakee vaatelainaamosta 4–5 vaatetta ja mätsäävät korvikset. Asut syntyvät lainavaatteita ja omia yhdistelemällä.

– Minulla ei ole aamuisin vaatekriisejä, sillä ratkon ne aina kuukaudeksi kerralla, Linnemäki sanoo.

Vaatelainaamon halvin jäsenyys maksaa 150 euroa puolessa vuodessa. Summalla ostaisi jo mukavan määrän vaatteita omaksi.

Mutta haluavatko ihmiset enää omistaa asioita? Etenkin nuorempien sukupolvien elämäntapa on liikkuvaa, ja Linnemäki arvelee, että yhä useampi kokee omistamisen taakaksi.

– Jo nyt vuokrataan kaupunkipyöriä, potkulautoja, autoja ja asuntoja, koska ei haluta sitoutua niihin. Uskon, että jos vuokraaminen olisi yhtä helppoa kuin halpatuotteiden tilaaminen verkosta, ihmiset hankkisivat asioita entistä vähemmän omaksi.

Liian leveät reidet, kapea lantio tai hölskyvät käsivarret. Linnemäki on työssään huomannut, että ihmiset kantavat vuodesta toiseen mukanaan mielikuvia vartalostaan ja siitä, millaiset vaatteet heille sopivat ja mitkä eivät.

– Joku tietty hameenmitta tai housumalli voi olla kiellettyjen listalla. Tai sitten joku on joskus sanonut, että sulla on leveät hartiat, ja yrität loppuelämäsi piilotella niitä, Linnemäki harmittelee.

Vaatelainaamon avulla nalkeista voi opetella eroon ilman, että hutiostokset jäävät kaappiin kummittelemaan.

Soile-Maria Linnemäen mukaan naiset hipelöivät usein lainaamossa paljettivaatteita ja huokaavat, että kunpa olisi tilaisuus, jossa pukeutua tähän.

– Sanon heille, että mitä sinä niitä juhlia odotat, pue päälle vain! Ei kukaan tiedä, mistä olet tulossa tai minne menossa.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .