Niklas syntyi jyväskyläläisperheeseen voirasian kokoisena – "Ajattelin, että hän ei voi selvitä"

25. raskausviikolla elävänä syntyneistä vauvoista yli 70 prosenttia selviytyy.

Tammikuussa 2004 maailmaan syntyi kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, jonka työnimi oli ollut Onni.

Jyväskyläläisperheen lapsi oli ilmestynyt maailmaan Kuopion yliopistollisen sairaalan teho-osastolla äitinsä 26. raskausviikolla: raskausmyrkytyksestä johtuen keskosena, hyvin pienenä keskosena.

Kun isä Toni Salminen sai nähdä ensimmäisen kerran poikansa, hän katsoi ihmeissään tämän päätä, joka oli mandariinin kokoinen.

– Ajattelin, että lapsi ei voi selvitä.

Nyt, 13 vuotta myöhemmin, Niklas Salminen, käy punnitsemassa itsensä.

– 545 kilogrammaa, hän ilmoittaa vaa`alta lukemansa numerot.

– Mieti nyt vähän, Niklaksen äiti Suvi Salminen nauraa.

– Ei, kun niin. Joo, mä painan siis 54,5 kiloa. Onko se paljon?

On ainakin siihen nähden, että syntyessään poika painoi 560 grammaa ja muutama päivä syntymänsä jälkeen 480 grammaa.

– Voirasian verran, Niklas kuvailee.

Suomi ei ole huono maa syntyä keskosena. 25. raskausviikolla elävänä syntyneistä vauvoista yli 70 prosenttia selviytyy.

Sen jälkeen elämä on toki rakentamista, toivomista että kaikki menee hyvin. Ensin on pelko kehityshäiriöistä ja infektioista, sitten oppimisvaikeuksista.

– Lähtökohdista katsottuna olemme selvinneet vähällä. Olemme viettäneet normaalia elämää, Toni Salminen kertoo.

– Niklaksen keskosuus on jäänyt taka-alalle. Ei sitä enää juuri ajattele.

Kahtena ensimmäistä vuonna tuli ajateltua. Niklas sairasti paljon.

– Se oli jatkuvaa varuillaan oloa. Ensimmäisenä elinvuotenaan Niklaksella oli lukuisia hengitystieinfektioita. Hengitys vaikeutui ja monta kertaa ajettiin kaasu pohjassa sairaalaan spiiralle, Suvi Salminen muistelee.

Spiira on laite, jolla annetaan keuhkoputkia avaavaa lääkettä.

– Päiväkoti-ikäisenä poika vahvistui ja vastustuskyky kasvoi, äiti sanoo.

– Olen ollut tosi vähän pois koulusta, Niklas mainostaa.

Niklas kertoo keskustelleensa äidin ja isän kanssa keskosuudestaan.

– Mitä mä voisin siitä ajatella? En tiedä, hän miettii.

– En kuitenkaan muista mitään siitä ajasta, jolloin olin niin pieni. Joskus ajattelen, että on outoa, että en muista.

– Mutta ehkä ihminen on suunniteltu sellaiseksi.