Pirjo Honkasalon ensimmäistä elokuvaa ei meinattu koskaan esittää Suomessa – nyt hän maan arvostetuimpia ohjaajia

Harvaa ihmistä on yhtä pelottavaa lähestyä kuin Pirjo Honkasaloa.

Hän on tunnetusti sivistynyt ja jopa uhkaavan älykäs. Hän on seurannut suomalaisen kulttuuriteollisuuden vaiheita 1970-luvulta lähtien, ja karaistunut kuvaamalla dokumentteja aseellisten konfliktien keskellä. Moni Suomen suosituimmista elokuvaohjaajista on tituleerannut häntä parhaaksi opettajaksi, joka koskaan on opettanut elokuvataidetta.

Taiteilija osoittautuu kuitenkin hymyileväksi ajattelijaksi, joka ei pelottele ihmisiä alkuunkaan.

Honkasalo on saapunut Hotelli Sodankylään nauttimaan illallista. Käynnissä on Midnight Sun Film Festival eli tuttavallisemmin Sodankylän elokuvajuhlat. Juhlaviikon ajan Honkasalo juontaa omaa esityssarjaansa, jossa hän kertoo ammatillisista esikuvistaan ja esittelee uraansa vaikuttaneita elokuvateoksia.

Honkasalon edellisestä kerrasta Sodankylän elokuvajuhlilla on vierähtänyt aikaa jo parikymmentä vuotta. Hänellä on piilopaikka saaristossa, jonne hän katoaa kahdeksi kuukaudeksi joka kesä. Filmifestivaalit ajoittuvat keskikesän ajankohtansa vuoksi päällekkäin näiden suunnitelmien kanssa.

Tänä vuonna Honkasalo päätyi carte blanche -tirehtöörin saappaisiin, kun festivaalin taiteellinen johtaja Timo Malmi pyysi häntä rooliin. Honkasalo on valinnut näytöksiinsä elokuviksi Robert Bressonin minimalistisen tragedian Mouchette – raiskattu, Satyajit Rayn Tien laulun, jonka ansiosta intialaiset elokuvat tulivat tunnetuksi myös länsimaissa, ja Pier Paolo Pasolinin radikaalin läpimurron Mamma Roman. Uudemmista elokuvista mukaan valikoitui puolalaisen Anna Zameckan Communion.

– Olin varmaankin jo viidenkymmenen, kun Pietarin-junassa istuessani kysyin, miksi käsittelen elokuvissani vuosikymmenestä toiseen 11–14-vuotiaita. Tämä mielessäni mietin minulle tärkeiden ohjaajien elokuvia, jotka käsittelevät samaa ikäkautta, Honkasalo perustelee valintojaan.

Suomessa Honkasalo tunnetaan yleensä parhaiten yksityiselämänsä ansiosta. Hän ja hänen puolisonsa Pirkko Saisio olivat yksi Suomen ensimmäisiä julkisesti tunnettuja naispareja, ja heidän koko perheelleen on jäänyt maine sosiaalisen tasa-arvon keulakuvina.

– Tässä seksuaalisen tasa-arvon asiassa Saisio on enemmän se edelläkävijä, Honkasalo toteaa.

Pirkko Saisio on ollut poliittisesti äänekkäämpi ja halunnut osallistua aktiivisesti julkiseen keskusteluun. Honkasalolla on sen sijaan ollut tapana astua valokeilaan vain silloin, kun työt sitä vaativat. Siitä huolimatta hän ei koe olevansa ihmisenä yhtään vähemmän poliittinen.

– Ei jako välttämättä ole tarkoitushakuista, mutta se on hänelle luontevampaa. Olen sanonut hänelle usein, että varasta vain minunkin ajatuksiani. Saan itseni sitä kautta kuuluviin.

Elokuvauransa alussa Honkasalo teki yhteistyötä pääasiassa ohjaaja Pekka Lehdon kanssa. Ensimmäisissä elokuvissa törmättiin jatkuvasti ongelmiin. Tuottaminen oli epäammattimaista, eikä rahoitusta ollut helppoa saada, koska elokuvateollisuus oli vielä lapsenkengissä.

– Ensinnäkin Suomessa ei ole koskaan ollut mitään elokuvateollisuutta, Honkasalo korjaa nopeasti kuulleessaan käsitteen.

Kaksikko sai aikaan vuonna 1980 siihen asti kalleimman suomalaisen elokuvan. Tulipää oli kahdeksan vuoden ajan kuvattu biografiateos Algot Untolasta – alias Maiju Lassilasta – eikä sitä projektin päätteeksi meinattu saada näytöksiin minnekään, koska tekijöitä pidettiin liian vasemmistolaisina. Yhdessä vaiheessa esityspaikaksi harkittiin jopa pornoelokuvateatteria, kun muutakaan ei ollut tarjolla. Lopulta kaikki kääntyi kuitenkin päälaelleen, kun elokuva pääsi Cannesin elokuvajuhlien pääsarjaan.

– Oli hyvä aloittaa kaikkien aikojen kalleimmalla suomalaisella elokuvalla. Sen jälkeen oli kiva mennä marginaalielokuviin. Marginaalissa on parempi olla, koska siellä on paljon enemmän vapautta, Honkasalo hymyilee.

Marginaalilla ohjaajavirtuoosi tarkoittaa itsenäisen työskentelyn vuosiaan. Hänen ehkä tunnetuin ja kiitellyin teoksensa on vuoden 2003 dokumenttielokuva Melancholian 3 huonetta – karu kuvaus Tšetšenian sodan lapsisotilaista. Elokuva syntyi uran dokumenttivoittoisella aikakaudella, jonka perusteella Honkasaloa tituleerataan usein elokuvantekijän sijaan dokumentaristiksi.

Dokumenttikauden aikanakin hän kuitenkin palasi aika ajoin fiktiivisen taiteen pariin. Se on yleensä kannattanut. Vuoden 1998 Tulennielijä keräsi muun muassa kahdeksan Jussi-patsasta. Honkasalon toistaiseksi viimeinen elokuva on myös fiktioelokuva – vuonna 2013 ilmestynyt Pirkko Saision romaaniin perustuva karu ja kaunis Betoniyö, joka valittiin edustamaan Suomea ulkomaisen elokuvan Oscar-kilpaan. Se ei kuitenkaan päässyt lopulliselle viiden ehdokkaan listalle.

Kuuden vuoden mittaiseksi venähtäneestä tauosta huolimatta Honkasalo kertoo, että ura jatkuu vielä.

– Nyt on yksi projekti käynnissä. Minulla tulee vain välillä sellaisia hetkiä, joissa totean, että nyt jotain muuta kiitos.

Muuta on löytynyt. Tällä välin hän on nimittäin kiertänyt opettamassa nuoria Lähi-idän valtioissa. Listalle kuuluvat ainakin Marokko, Tunisia, Egypti, Turkki, Israel, Syyria ja Palestiina.

– On ollut ylivoimaisen kiinnostavaa opettaa nuoria lahjakkaita ihmisiä, jotka tulevat maista, jotka eivät ole keskenään missään väleissä. Kun he pääsevät mukaan tällaiseen toimintaan, voi huomata, että se kaikki viha heidän välillään on täysin keinotekoisesti luotua ja poliittisesti ylläpidettyä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .