Saisimmeko yösijan? Näin rahattomia vieraita kohdellaan maaseudulla: Katso kuvareportaasi

Punainen tupa ja hyväkuntoinen perunapenkki. Postikorttimaista järvimaisemaa, kukkivia mansikkaviljelmiä, laitumeltaan uteliaasti kurkistelevia lehmiä. Talon muotoon kasattu halkopino, jota saksalainen turistipariskunta on pysähtynyt kuvaamaan.

Putkilahden kylä Jyväskylän Korpilahdella huokuu heinäkuisena iltapäivänä maalaisromantiikkaa. Kun laskeudumme kuvaajan kanssa Vaarunvuorten jylhistä maisemista alas kyläkeskukseen, tuntuu hetken jopa ylevältä.

Suomen liput liehuvat Eino Leinon päivän kunniaksi, juttuidean olemme varastaneet toiselta suurmieheltä, Elias­ Lönnrotilta. Tarkoitus on matkata läpi Sunnuntaisuomalaisen levikkialueen, vierailla maakuntien syrjäkylissä ja dokumentoida asukkaiden elämää, kertomuksia ja kansanviisauksia.

Samalla testaamme Lönnrotin tavoin, kuinka vieraanvaraisesti maaseudulla suhtaudutaan kiertolaisiin. Meillä ei ole rahaa eikä ruokaa, vaan luotamme tuntemattomien ihmisten avuliaisuuteen.

Ylevyys karisee nopeasti. Ensimmäinen kyläläinen, jolta tiedustelemme yösijaa, neuvoo menemään maksullisille lomamökeille. Seuraavat kohtaamamme ihmiset haukkuvat lehdenjakelun ja ilmoittavat, että eivät halua olla mukana jutussa.

Sitten alkaa sataa.

Ei mitään luksusta

Myöskään Lönnrot ei välttynyt vaikeuksilta. Hän raportoi ensimmäisestä kiertomatkastaan kertovassa Vaeltajassa eksymisistä, rankkasateista ja likaisista vaatteista. Lisäksi Lönnrot kohtasi vihamielisyyttä, huonotapaisuutta, alkoholismia ja rahanahneutta.

Suurin osa kirjasta kertoo kuitenkin positiivista havainnoista ja iloisesta tunnelmasta. Lönnrot hämmästelee usein mökinmiesten ja emäntien sydämellisyyttä, luottavaisuutta ja avuliaisuutta.

Hämmästys on minunkin päällimmäinen tunteeni, kun kannan matkalaukkuani majapaikkaan vain viisitoista minuuttia Putkilahdelle saapumisen jälkeen. Näin helppoako tämä tosiaan on?

Asioiden järjestymiseksi piti vain mennä sateensuojaan kyläkauppaan. Kauppias Pirkko Tapiola soitti muutaman puhelun, jonka jälkeen meillä oli sekä yöpaikka kylätalon yläkerrasta että tekemistä ja tapaamisia loppuillaksi.

– Tämä ei sitten ole mitään luksusta, kylätalolla itsekin asuva Valto Koskinen varoittaa ennen oven avaamista. Aikoinaan kyläkoulun henkilökunnan asuntona toiminut huoneisto on ollut viimeksi virolaisten rakennusmiesten käytössä.

Sisätilat kaipaavat tosiaan pintaremonttia, mutta meille asunto sopii mainiosti. Sitä paitsi olemme päättäneet olla pyytämättä mitään muuta kuin yösijaa. Lipsun tosin suunnitelmasta heti, kun huomaan pöydällä olevan television.

– Toimiikohan tuo? Illalla tulisi EM-jalkapalloa...

Johtojen perkaamisen jälkeen sel­viää, että ei toimi. Hetken päästä Koskinen kantaa oman televisionsa käyttöömme. Maaseudun vieraanvaraisuus ei tunnu ensivaikutelman perusteella myytiltä. Koskinen lupaa myös lämmittää illalla saunan.

– Vaan mitähän te söisitte? Veljeni kasvattaa tuossa parinsadan metrin päässä varhaisperunoita, lähdetäänkö nostamaan?

Kultainen aarre ja maalaisen sielu

Sitä ennen vierailemme Matti ja Sisko Ruthin kotimuseossa. 1800-luvulla savutuvaksi rakennettuun pirttiin järjestellään 80-vuotisjuhlia, jotka alkavat muutaman tunnin päästä. Siitä huolimatta Ruthit tarinoivat kiireettömän oloisesti kylän historiasta ja tarjoavat juhliin valmistettua naposteltavaa.

Tilalle on kerätty maaseudun esineistöä 1950-luvulta alkaen. On auraa, kirnua, pesukonetta ja taskumattia.

– Meille tämä on kuin kultainen aarre. On ollut ihana huomata, kuinka myös nuoremmat sukupolvet arvostavat vanhoja asioita, Sisko Ruth sanoo.

Tavallaan museo on myös kunnianosoitus Putkilahden historialle. Matti Ruth muistelee, kuinka kylällä oli neljä kauppaa, pankki, terveystalo ja kaksi koulua. Nyt Putkilahdella on 183 vakituista asukasta ja ainoan kaupan tulevaisuus on kauppias Tapiolan mukaan vaakalaudalla. Sanomalehti jaetaan Rutheille iltapäivällä neljän–viiden välillä, teiden auraaminen pitää hoitaa itse.

Putkilahtelaisten suhde kylän historiaan on ylpeä mutta realistinen. Könnön tilan entiseksi maanviljelijäksi ja nykyiseksi talonmieheksi esittäytyvä Veikko Riikonen sanoo, että kehitys oli nähtävissä viimeistään 1990-luvulla. Kylät hiljenivät kaikkialla Suomessa, sillä maanviljelys ja metsänhoito työllistivät yhä harvempia. Putkilahden tilanne on asfalttitien ja 45 kilometrin päässä sijaitsevan Jyväskylän ansiosta sentään verrattain hyvä.

– Osa sivukylistä kuihtuu täysin. Täällä ei mennä enää merkittävästi huonompaan suuntaan, Riikonen arvioi.

Kylälle jääminen perustuu ihan muihin tekijöihin kuin siihen, missä arki sujuu helpoiten. Riikonen puhuu maalaisen sielusta. Hänen toisesta veljestään tuli toimittaja ja toisesta taiteilija, mutta Veikolle itselleen oli lapsesta asti selvää, että hän jää Putkilahdelle.

– Tässä on ympäristö, jonka olen vuosikymmenten aikana rakentanut mieleisekseni. Se merkitsee minulle paljon, Riikonen sanoo ja osoittaa pihapiiriinsä.

Pelastiko luonto alkoholismilta?

Jorma Pynnönen on kyläläisten mukaan Putkilahden kovimpia tarinankertojia. Hän kuljettaa meidät illalla itse rakentamalleen Orasanmäen tornitorpalle, josta aukeaa hänen mielestään kylän komeimmat maisemat. Torni huojahtelee pelottavasti, mutta näkymä on kiistatta vaikuttava: mäkiä, järviä ja metsää pitkälle horisonttiin.

– Päijänne jylhä – tätä sillä tarkoitetaan, Pynnönen sanoo.

– Jos ei olisi tällaista paikkaa, en tiedä, olisiko minuakaan. Vai olisinko juonut itseni hengiltä.

Luonnon merkitys toistuu muidenkin kylillä asuvien puheissa. Melkein kaikilla tuntuu olevan oma mielimaisemansa, jonka he esittelevät vierailleen. ”Katsokaa nyt! Joko ymmärrätte, miksi haluan asua maaseudulla.”

– Kun kevät tulee ja koivut ovat hiirenkorvalla, se on herkintä aikaa. Sitten tuohon reitin varrelle tulee sinivuokkoja. Ajelen autolla hiljaa ohi ja katselen niitä. Jumalauta, se on hienoa, Pynnönen maalailee.

Tilanteessa on tietynlaista hullunkurisuutta. Olemme kolmisin torpassa metsän keskellä, Pynnönen tarjoaa viinereitä ja kertoilee hurjia asioita elämästään. Hän muistelee, kuinka lähti monien muiden tavoin 1960-luvulla töiden perässä Ruotsiin. Parhaimmillaan Putkilahden nuorukaisia oli enemmän Ruotsissa kuin Keski-Suomessa.

Sitten Pynnönen kertoo avoimesti perheriidoistaan, terveysongelmistaan, työttömäksi jäämisestä ja muista elämän kolhuista. Tarinoiden jälkeen hän ryhtyy aina pahoittelemaan, kuinka tulee helposti saarnanneeksi liikaa.

– Mutta sen minä sanon, että nykyään elämä on itsekeskeisempää. Ennen oltiin tyytyväisiä vähään ja pidettiin enemmän huolta toisista.

Myös Lönnrot kirjoittaa omalaatuisista kohtaamisista. Vaikka hänet tunnetaan kansanrunouden kerääjänä, oli etenkin ensimmäinen kiertomatka melkoista haahuilua maaseudulla. Lönnrot osallistui juhliin, talkoisiin, pallopeleihin ja susijahtiin. Lisäksi hän teki havaintoja paikallisista ihmisistä ja tavoista aina naisten hiustyylejä myöten.

Toki Lönnrot keräsi myös kansanvii­sauksia. Yritän itsekin kysellä putkilahtelaisilta, millaista viisautta kylälle on kertynyt, mutta kysymys töksähtää ja pysäyttää keskustelun hetkeksi. Jopa puhelias Pynnönen menee vaiteliaaksi. Osa ihmisistä palaa kuitenkin asiaan myöhemmin keskustelun varrella.

Kylä hukassa, ykkösketju huilaamassa

Mutta missä se kylä on?

Savon Leppävirralla sijaitsevan Soinilansalmen kyläkeskusta on ensi näkemältä vaikea hahmottaa. Valitsimme kohteiksemme Vuoden kyläksi nimettyjä paikkoja, koska kuvittelin niissä olevan jäljellä vanhan ajan kylähenkeä. Ensin pitäisi kuitenkin löytää kyläläiset.

Kolme vuotta sitten Vuoden kyläksi valitulla Soinilansalmella ei ole lähekkäin sijaitsevien talojen muodostamaa kylänraittia, Salmitaloksi nimetyn kylätalon pihalla ilkamoivat puolestaan lähikunnista saapuneet leiriläiset.

Talon ilmoitustaululla on kyläyhdistyksen yhteystietoja. Soitan puheenjohtaja Arja Huoviselle, joka on matkoilla. Hän ilmoittaa kuitenkin hoitavansa oikeat­ ihmiset paikalle. Salmitalossa on myös vapaa huoneisto, jota voimme käyttää.

– Yöpaikka järjestyy, kaikki järjestyy, Huovinen sanoo.

Puoli tuntia puhelun jälkeen Seppo Vepsäläinen ajaa Salmitalon pihaan. Hän lupaa esitellä kylää ja pitää meistä huolta, mutta olemme kuulemma tulleet mahdollisimman huonoon aikaan. Edellisellä viikolla Salmitalossa majoittui Helsinki Sinfonietta, jonka soittajien kestitsemisestä kyläläiset vastasivat talkoovoimin. Nyt aktiivisimmat talkoolaiset ovat lomalla ja loputkin väsyneitä.

– Ette saa ykkösketjun kohtelua, kun minäkin olen kerran tässä, Vepsäläinen huokaisee.

Savolaisia vääräleukoja on vaikea ymmärtää

Lönnrot tekee Vaeltajassa eroja suomalaisten heimojen välille. Hän kuvaa hämäläisiä hitaiksi ja epäsiisteiksi, kun taas savolaiset ovat Lönnrotin mukaan itsenäisiä, kohteliaita ja omanarvontuntoisia.

Yhden vuorokauden perusteella on mahdoton vahvistaa tai kumota Lönnrotin näkemyksiä, mutta alueelliset erot kuuluvat jo puhetavasta. Putkilahdella keskisuomalaiset keskustelivat kohte­liaasti ja rauhallisesti, savolaisten viestintä on nopeampaa ja piruilevampaa.

– Mistäs te olittekaan, Vepsäläinen kysyy.

– Jyväskylästä.

– Niin. No, jonkunhan se pitää sielläkin asua.

Samalla nikkaroidaan Teuvo Vepsäläisen talon räystäslautoja. Seppo Vepsäläinen kertoo, kuinka rakennuspuoli on Soinilansalmella hyvällä mallilla. Kylälle on muuttanut paljon eläkkeelle jääneitä ammattimiehiä, jotka ovat aina mukana rakennustalkoissa.

– Ainakin tulevat neuvomaan, vaikka eivät mitään tekisikään.

Seuraavaksi Seppo pyytää Salmitalossa asuvaa Arja Vepsäläistä laittamaan ruokaa kaikille.

– En todellakaan laita, Arja Vepsäläinen nauraa, enkä ainakaan minä osaa tulkita, kuka tässä piruilee ja kenelle.

– Savossa vastuu jää kuulijalle. Mitään ei sanota suoraan ja aika paljon keljuillaan, Seppo Vepsäläinen sanoo.

Arja Vepsäläinen ei laita ruokaa.

Seppo Vepsäläinen kierrättää meitä ympäri Soinilansalmea, yöllä haetaan muikkuja naapurikylästä, aamulla niitä siivotaan isolla porukalla. Tapaamme melkein puolet 110 kyläläisestä. Tapaamisten perusteella välittyy kuva tyypillisestä suomalaiskylästä tyypillisine etuineen ja haasteineen.

On periaatteessa vireää yhteistyötä, mutta tekijöiden jaksaminen arveluttaa. 30 vuoden ajan järjestetty Parkkolansaaren soutukin lakkautettiin, kun urakka kävi raskaaksi.

On luonnonkauneutta ja rauhaa, mutta palveluiden perässä on jaksettava matkustaa. Koneurakoija-maanviljelijä-metsäyrittäjä Heikki Huovinen kertoo viettäneensä päivittäin kaksi tuntia autossa silloin kun hänen kolme lastaan harrastivat joukkueurheilua.

On muutamia lapsiperheitä, mutta suurin osa asukkaista on eläkeläisiä. Monessa tuvassa pohditaan, mitä tapahtuu, kun nykyisten asukkaiden kunto ei riitä kylillä asumiseen. Jotkut sanovat suoraan, että tuntuu nololta, jos kotitila jää tyhjilleen.

– Pelottaa ajatella, kuka nämä talot lunastaa. Olisi hauska olla kärpäsenä katossa kymmenen vuoden päästä, Seppo Vepsäläinen sanoo.

Mitä, minäkö huijari?

Soinilansalmen kyläyhdistyksen sihteeri Eila Tolppanen on juuri tarjoamassa vastaleivottua pullaa, kun hänen mieleensä nousee epäilys.

– Onko teillä papereita todisteeksi, että olette sitä mitä sanotte olevanne, Tolppanen kysyy.

Ensimmäinen reaktioni on hämmennys, sitten loukkaantuminen. Huijariksi minua ei ole koskaan epäilty. Mutta sivukylillä on nähty monenlaista kaupustelijaa, ja juuri matkaan lähtiessä luin iltapäivälehdestä, kuinka huijarit piinaavat suomalaisvanhuksia. Näytämme pressikorttejamme ja istumme terassille pullan kimppuun.

Ihmiset eivät myöskään Lönnrotin aikaan olleet pelkästään hyväuskoisia. Yöpaikoissa tuli kiperiä tilanteita, jos kylänmiehet eivät uskoneet Lönnrotin matkan tarkoitusperiä. Esimerkiksi vuosien 1836–37 suurretkellä häntä epäiltiin kaupustelijaksi, noidaksi ja vakoojaksi ja uhattiin tappamisella. Siihen nähden toimittajakortin esittäminen on pieni vaiva.

Toisaalta Soinilansalmen kaltainen maalaiskylä olisi huijarille huono apaja. Heikki Huovinen kertoo, kuinka hänen siskonsa ihmettelee aina vierailuillaan, miksi Huovinen nousee pöydästä seuraamaan jokaista ohikulkijaa.

– Sanovat sitä kyyläämiseksi, mutta minä en ajattele niin. Täällä pidetään huolta myös naapurista, jos alkaa liikkua tuntematonta pakettiautoa.

Tylyt terveiset EU:hun

Lönnrotin tarinoissa toistuu paha ja kylmä Pohjolan valtakunta, jota hallitsee Pohjan akka Louhi. Nykypäivän kyläläiset puhuvat puolestaan usein pahasta ja kylmästä Euroopan unionista, Louhen vertailukohta voisi olla maataloustukien EU-tarkastaja.

– Vaikka direktiivit ovat samat, Suomen virkamiehet tulkitsevat niitä tiukemmin. Välillä ahdistaa, kun ajattelen tulevaisuutta, parhaillaan uutta navettaa Soinilansalmelle rakentava Veijo Rönkkö sanoo.

Rönkkö manaa muun muassa maataloustukien täydentäviä ehtoja. Jos eläimeltä putoaa korvamerkki, se voi vaikuttaa myös peltopuolen tukiin.

– Mietitään jotain satojen kilojen painoista sonninmullikkaa, jota on mahdoton pitää paikoillaan. Saisi laittaa tarkastaja itse korvamerkkinsä.

Kalevalan ahnetta Untamoa voisi puolestaan verrata halvoilla hinnoilla houkuttelevaan kauppiaaseen.

– Tuottaja tekee suurimman työn, kauppa sanelee ehdot ja kerää suurimmat voitot. Se ei ole reilua.

Karjalainen vieraanvaraisuus: totta vai tarua?

Pohjois-Karjalan Tuupovaarassa on Vuoden kylä 1994, Öllölä. Se on Soinilansalmeakin pienempi: kylällä ei ole omaa kyläyhdistystä, ja vakituisia asukkaita on enää 70. Lisäksi Öllölä sijaitsee niin syrjässä, että siitä on tiettävästi tullut synonyymi Jumalan selän takana olemiselle. Kun ajamme kylänraitin läpi, näemme monta hylättyä taloa mutta vain yhden ihmisen.

On kuitenkin yksi syy luottaa yöpaikan järjestymiseen: karjalainen vieraanvaraisuus, jota jo Lönnrot kuvailee poikkeuksellisen ylenpalttiseksi.

Kokeillaan. Menen koputtelemaan ensimmäisen elävämmän näköisen talon ovea. Nainen tulee avaamaan.

– Päivää, olemme toimittajia ja teemme kyläreportaasia, jossa...

Entinen kyläkauppias Liisa Hämäläinen ei kuuntele änkytystäni loppuun vaan hymyilee ystävällisesti ja osoittaa sisälle.

– Otetaanpa kahvit. Tykkääkö pojat savukalasta?

Puolen tunnin päästä olemme ahmineet vatsamme täyteen herkkuja. Karjalanpiirakoita, leipää, pullaa, tuoreita mansikoita.

– Niin, että mitäs te täällä oikein teittekään, Hämäläinen kysyy.

Tämä saattaa tietysti olla sattumaa, mutta Lönnrotin havainnot karjalaisten iloisuudesta, vieraanvaraisuudesta ja henkisestä joustavuudesta näyttävät pätevän edelleen. Hämäläinen lähtee muitta mutkitta esittelemään kylää. Kaikkialla huolehditaan, riittääkö meillä syötävää. Hämäläiset antavat mökkinsä käyttöömme, yöpaikkaa tarjotaan myös naapurustosta. Aamulla emme pääse lähtemään ennen kuin ruispuurot on syöty.

– Eikö me keitetä nokikahvit, metsäkoneyrittäjä Keijo Jormanainen ehdottaa haastatteluhetken päätteeksi.

Joudumme kieltäytymään, koska seuraava haastattelu on alkamassa. Nuotiota laavulleen sytyttävä Jormanainen vaikuttaa aidosti pettyneeltä.

– No, mutta... Otatteko lettuja?

Lähtiessämme Jormanainen osoittaa  Otmenenjärvelle.

– Aurinko alkaa kohta laskea ja me lähdetään vaimon ja tyttären kanssa nostamaan iltavonkaleita. Siinä on kauneutta, vapautta ja kaikkea.

Arjen kansanrunoutta

Käymme Koskenniskan mylly- ja kievarimuseolla sekä Pörtsämön erämaakalmistossa, johon on haudattu viimeiseksi suureksi runonlaulajaksi kutsuttu Petri Shemeikka. Lähemmäksi aitoa runonlaulantaa emme taida päästä, mutta keskisuomalaisesta näkökulmasta pelkästään karjalaisen puheenparren kuunteleminen tuntuu tietynlaiselta kansanrunoudelta.

– Se oli kovaa vilskettä 1950-luvulla. Kun lapsia tehtiin, ei aina ehditty ottaa reppua selästä. Sukset sentään riisuttiin jalasta, entinen kauppias Kauko Hämäläinen tarinoi.

– Ja tuossa on muuten niin mutkainen tie, että kurvissa näkee omat jarruvalonsa.

En ole aina varma, vitsailevatko ihmiset, mutta ainakin heidän tarinansa nostavat hymyn huulille. Kauko Hämäläinen muistelee, kuinka Yleisradio teki hänestä ohjelman, kun 51 vuoden ura kyläkauppiaana päättyi. Hämäläinen oli kieltäytynyt ehdotuksesta, mutta Liisa-vaimo sopi asiasta salaa ohjelmantekijöiden kanssa.

– Jumalauta, että oli pitkäveteinen ja turha päivä. Tuossa ne kuvasivat kaksitoista tuntia ja ohjelmaa tuli viisitoista minuuttia, Hämäläinen muistelee.

"Minä en viihdy kopperossa"

Tuntuu, että maaseudun hiljeneminen on hyväksytty Öllölässä paremmin kuin aiem­missa kylissä. Ihmiset eivät muistele kylän vilkkautta haikeudella, vaan ”aikansa kutakin” -asenteella. Vielä 1980-luvulla Hämäläiset laajensivat kyläkauppaansa, joka oli tukkuliikkeen suurin rehunmyyjä. EU:hun liittyminen nitisti kuitenkin nopeasti seudun karjatilat, kyläkauppa suljettiin vuonna 2010.

Nykyään asukkaiden houkutteleminen Öllölään on vaikeaa. 15 kilometrin päässä sijaitseva Tuupovaaran yläkoulu on vaarassa loppua, lukioon kuljetaan 70 kilometrin päähän Joensuuhun.

Tapaamme kylällä 18-vuotiaan, biologiksi aikovan Vili Jormanaisen, joka kuuluu poismuuttajien joukkoon.

– Taitaa olla työpaikat jossain muualla. Mutta aina minä tulen tänne kesäpäiviä viettämään.

Hiljenemisen ei tarvitsekaan tarkoittaa täydellistä autioitumista. Hämäläisen ja Jormanaisen perheet tekevät selväksi, et­teivät asuisi mielellään missään muualla.

– Onhan meillä kaupunkiasunto Joensuussa, mutta minä en niissä kopperoissa viihdy, Hämäläinen sanoo.

Pieksämäeltä Pariisiin

Viimeinen kylävierailu avaa uuden näkökulman suomalaiseen maaseutuun – kukoistuksen näkökulman. Kun saavumme Öllölän jälkeen Päijät-Hämeen Kalkkisiin, tuntuu kuin olisi matkustanut Pieksämäeltä Pariisiin.

Ensinnäkin kylällä on kaikkea sellaista, mitä aiemmissa kohteissa ei ole ollut: ravintola, koulu, päiväkoti, viinitila, pankki, kirkko, taksi, jopa kolmekymmentä työntekijää työllistävä Nils Masterin uistinpaja.

Toisekseen kylällä kuhisee arvioiden mukaan yli 2 000 ihmistä, sillä olemme sattuneet paikalle Kalkkisten vuotuisena kyläpäivänä. Myyntikojut täyttävät muutenkin vireän kylänraitin, Mani-Baarin terassille ei mahdu edes istumaan.

Mikä on kukoistuksen salaisuus?

Haastattelukierroksen perusteella vastauksia on kaksi: ihmiset ja sijainti. Asikkalan kunnassa sijaitseva kylä on tavallaan eristyksissä Päijänteen itäpuolella, joten kalkkislaiset ovat tottuneet vetämään yhtä köyttä. Jos palveluita haluaa, ne pitää järjestää itse.

– Asenne on sellainen, että perkele, hommat hoituu tavalla tai toisella, Harri Taavila sanoo.

Mutta vaikka Kalkkinen on tavallaan eristyksissä, se on myös riittävän lähellä Suomen suurinta kasvukeskusta, pääkaupunkiseutua.

– 150 kilometriä on sopiva mökkimatka. Olen laskenut bisnekseni sen varaan, että puolet liikevaihdosta tulee kylän kesäasukkailta, viini- ja puutarhatilaa pyörittävä Janne Pihamaa sanoo.

Hämäläiset varovat sanojaan

Elias Lönnrotin suhde hämäläisiin oli tekstien perusteella jopa halveksuva. Ensimmäisellä matkallaan Lönnrot kyllästyi hämäläisten jahkailuun, sillä he eivät muistaneet vanhoja runoja eivätkä keksineet uusia. Niinpä Lönnrot tallensi ensimmäiset kansanviisaudet vasta Etelä-Savossa Mäntyharjulla.

Hämäläinen verkkaisuus näyttäytyy myös meille. Ihmiset vaikuttavat jopa ylivarovaisilta kertomaan kylästään, jotta eivät vahingossakaan lipsauttaisi mitään negatiivista. Vaikka ymmärtäähän sen, täyden palvelun kylällä on enemmän hävittävää kuin niillä, joista palvelut ovat jo kadonneet.

Eivätkä kaikki kalkkislaiset ole suinkaan hiljaisia hämäläisiä. Kylää esittelevä rehtori Mari Laurell puhuu paljon ja nopeasti. Siinä sivussa Laurell moikkailee joka toista vastaantulijaa, vaikka ei kaikkia kuulemma tunnistakaan.

– Tämä on kylillä ihanaa. Ollaan ihan oikeasti kuin yhtä perhettä.

Rehtori saa Kalkkisen kuulostamaan todelliselta onnelalta. Lapset saavat olla lapsia eivätkä kännykän räplääjiä. Naapuriapuun voi luottaa, lapset lukevat satuja toisilleen. Yrityksetkin pärjäävät, kun kyläläiset käyttävät uskollisesti oman kylän palveluita. Koulu on teknologinen edelläkävijä, jossa otettiin käyttöön suomalaiskoulujen ensimmäinen älyseinä. Ipadit hankittiin koululle jo vuosia sitten kyläläisten omalla rahoituksella.

– Tämä on ihanteellinen kylä. Voimme olla syrjässä, mutta emme ulkopuolella, kyläaktiivi Päivi Taavila muotoilee.

Pitkän kehutuokion jälkeen myös perihämäläinen vaatimattomuus nostaa päätään. Harri Taavila muistuttaa, että muiden kylien tavoin Kalkkisilla on takanaan vireämpi historia. Lisäksi kyläaktiivien jaksaminen askarruttaa.

– Kai menestyksessä on sattumaakin. Tänne on vain osunut aktiivisia ihmisiä.

Suurin salaisuus on asenne

Elias Lönnrotin ensimmäinen runonkeruumatka oli 2 500 kilometriä pitkä ja kesti yli neljä kuukautta. Meille tulee neljän päivän aikana matkamittariin 1 100 kilometriä.

Lönnrotin verkkaisempi tapa olisi varmasti ollut palkitsevampi, sillä monesti ihmiset tuntuivat vasta lämpiävän, kun meidän piti jatkaa seuraavaan tapaamiseen. Toisaalta toisten nurkissa pyöriminen ja yösijojen pyyteleminen kävi tässäkin ajassa henkisesti raskaaksi. Pelkästään juttuidean selostaminen alkoi viidennenkymmenennen kerran jälkeen ärsyttää itseänikin.

Löysimmekö maalaiskylistä suurta, salattua viisautta? Ehkä emme. Sen sijaan huomasin, että kaupunkilaisilla olisi paljon opittavaa kyläläisten asenteesta, jossa kaikki järjestyy ilman turhaa hötkyilyä.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen VerkkoPlus 1 kk / 9,90 €

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .