Sata vuotta sitten meitä hallitsi diktaattori, saksalainen kreivi, suomalainen vapaaherra ja kolme hallitusta

Suomen historian pahinta hallituskriisiä elettiin huhtikuussa 1918.

Vallankumoukset alkavat usein paraatimarsseilla ja päättyvät hallitsemattomaan joukkopakoon. Niin tapahtui myös sata vuotta sitten Suomessa.

Sisällissota kääntyi kohti loppuaan, kun kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtamat saksalaiset saapuivat valkoisten avuksi 3.4.1918. Maihinnousu Hankoon sujui melko verettömästi, sillä vain yksi siviili sai surmansa punaisten luodista.

Punaiset lähtivät karkuun, ja saksalaiset pääsivät etenemään vauhdikkaasti Hangosta kohti punaista pääkaupunkia. Helsingissä runsaat kaksi kuukautta hallinnut punahallitus tajusi valtakautensa olevan lopuillaan.

”Lasistas juo, sua oottaa kuolemasi”, lauloi vallankumousideologi Otto Wille Kuusinen saatuaan tiedon saksalaisten maihinnoususta.

Kansanvaltuuskunnan eli punahallituksen opetusministeri Kuusinen oli paennut lietsomansa sisällissodan kauhuja valtiosääntöteorioihin. Kuusisen demokratialuonnostelmiin kuuluivat niin kansanäänestys kuin kansalaisaloitekin. Todellisuudessa Kuusisen luonnostelmista ei olisi ollut kiinnostunut kukaan, vaan Suomi olisi vääjäämättä suistunut diktatuuriin, jos punavallankumous olisi onnistunut.

Aamulla 4. huhtikuuta Kuusinen jätti Helsingin, aatetoverinsa ja kotimaansa taakseen ja lähti Pietariin ”asioita hoitamaan”.

Kun valkoisten olivat lyöneet punaiset Tampereella 6. huhtikuuta ja saksalaiset lähestyivät Helsinkiä, koko kansanvaltuuskunta siirtyi Viipuriin ”asioita hoitamaan”.

Kansanvaltuuskunnan puheenjohtaja Kullervo Manner valittiin punakaarteja johtavaksi diktaattoriksi Viipurin Rautatieläisten talossa 11. huhtikuuta. Mannerin rajatonta valtaa tosin kavensi se, ettei juuri kukaan enää kuunnellut itsevaltiasta.

Punahallinnon päättäessä kahvinkeittovuoroista Viipurin hallituspalatsissaan eli hotelli Belvederessä, saksalaisjoukot löivät punakaartilaiset Helsingissä 14. huhtikuuta. Jo samana päivänä Helsingissä pitkän kevään piilotelleet valkoiset senaattorit juhlivat vapauttajiaan voitonparaatissa.

Senaattori Onni Talas vatkasi kiitollisena Senaatintorilla saksalaiskreivi von der Goltzin kättä ja ylisti ”epäitsekkäitä auttajia”. Saksalaiset eivät tosin olleet saapuneet Suomeen silkkaa hyvyyttään, vaan he olivat turvaamassa valtapiirietujaan käynnissä olleessa ensimmäisessä maailmansodassa.

Saksalaiskreivi nousi keskeiseksi poliittisen ja sotilaallisen vallan käyttäjäksi, mitä toinen aatelistaustainen kenraali ei Vaasassa hyvällä katsonut.

Ratsuväenkenraali, vapaaherra C. G. Mannerheim oli ehättänyt ennen sisällissodan syttymistä Vaasaan perustamaan valkoisen armeijan tukikohdan. Vaasaan oli päässyt ennen sodan syttymistä myös neljä senaattoria, mutta Mannerheim käytti ylintä päätäntävaltaa päämajassaan.

Mannerheim toimi käytännössä sotilasdiktaattorin valtuuksin siihen saakka, kunnes senaatin johtaja P. E. Svinhufvud pääsi maaliskuun kuluessa pujahtamaan punaisesta Helsingistä Viron ja Saksan kautta Vaasaan.

Helsingissä Kyösti Kallio johti huhtikuun puolivälissä senaattia siihen saakka, että Porvoossa punaisia piilossa ollut E. N. Setälä ehti pääkaupunkiin. Huonojen tiedonkulkuyhteyksien vuoksi Vaasaan ja Helsingin senaatit tekivätkin ristikkäisiä päätöksiä.

Suomessa oli siis huhtikuun puolivälissä kaksi valkoista senaattia, punahallitus, diktaattori Viipurissa sekä kaksi vaikutusvaltaista valkoista sotapäällikköä.

Diktaattori Manner käytti viimeistä kertaa vaikutusvaltaansa Suomen maaperällä, kun hän sai Viipurissa vaivoin neuvoteltua punakaartilaisjoukkonsa päästämään johtajansa Pietariin suunnanneisiin pakolaivoihin 25.4.1918. Punahallinnon paettua Neuvosto-Venäjälle Suomen hallitusten määrä väheni kahteen.

Vaasan senaattorit pelkäsivät Helsingin kollegoidensa kuuntelevan liian tarkalla korvalla von der Goltzin ohjeita mutta epäröivät lähteä Helsinkiin, ettei ”diktaattorimainen” Mannerheim jäisi ilman poliittista valvontaa.

Svinhufvudin kanssa Helsingistä maaliskuussa paennut senaattori Jalmar Castrén laitettiin Vaasasta kiikuttamaan Helsingin senaatille ohjeita. Castrén pääsi pitkän resiinarallin päätteeksi Helsinkiin 27. huhtikuuta.

Suomen historian vakavin hallituskriisi päättyi vasta 4.5.1918 Helsingin rautatieasemalla. Svinhufvudin johtama Vaasan senaatti kohtasi saksalaisjoukkojen kunniakujassa Helsingin senaatin. Kansallinen yhtenäistämispolitiikka alkoi maan hallitusten yhdistymisellä.

Lähteitä: Kansallisbiografia; Sisällissodan pikkujättiläinen (2009); Touko Perko: Haastaja Saksasta (2018).